"Luonnistuuhan se", vastasi hän katkerasti hymyillen. "Mutta minun täytyy pyörittää yksin koneistoa, ja saanpa olla iloinen, jos eivät estä sitäkin!"

"Eiväthän toki kaikki?"

"Eivät, Elke. Kummisi, Jewe Manners, on kelpo mies. Soisin että hän olisi kolmeakymmentä vuotta nuorempi."

* * * * *

Kun patolinja muutamien päivien päästä oli mitattu ja suurin osa kaatokärryjä valmistunut, kutsui patopäällikkö kirkonkylän kapakkaan kaikki uuden padontamaan omistajat sekä vanhan padon takana samalla kohdalla olevien tilain haltijat. Tarkotuksensa oli esittää työnjako- ja kustannussuunnitelma sekä kuulla kaikkien mahdolliset verukkeet, sillä viimemainittujenkin tuli siinä määrässä, kuin uusi pato ja uudet kaivannot vähensivät vanhan kustannuksia, ottaa rakentamiseen osaa. Tämä suunnitelma oli tuottanut Haukelle paljo työtä, ja hän ei olisi sitä saanut niinkään pian valmiiksi, ellei hänen avukseen olisi ylipatopäällikön toimesta määrätty paitsi patolähettiä vielä patokirjurikin, ja sittenkin oli hänen pakko joka päivä valvoa myöhään yöhön saakka. Kun hän vihdoin lopen väsyneenä meni makuulle, niin eipä vaimonsa enää odottanutkaan häntä entiseen tapaan vain nukkuvaksi teeskennellen: hänenkin jokapäiväinen työtaakkansa oli siksi raskas, että hän vaipui heti unen helmaan.

Hauken luettua suunnitelmansa ja pantua asiaa koskevat paperit, jotka olivat olleet jo kolme päivää kapakassa jokaisen nähtävänä, takaisin pöydälle, oli läsnäolevien joukossa niitäkin miehiä, jotka kunnioituksella katsoivat tuota omantunnontarkkaa työtä ja rauhallisesti mietittyään suostuivat patopäällikkönsä kohtuullisiin ehtoihin. Mutta toiset, joiden osuudet uudella alueella olivat heidän itsensä tai vanhempainsa taikka edellisten omistajain myyminä joutuneet toisiin käsiin, valittivat että heidätkin oli kytketty osallisiksi uuden padontamaan kustannuksiin, vaikkeivät nuo osuudet enää heille kuuluneet, ajattelematta ollenkaan että uudet työt koituisivat aikaa myöten vanhojenkin maiden suojaksi. Ja toiset, joilla oli uudella padontamaalla runsaasti osuuksia, vaikeroivat pyytäen että joku vapauttaisi heidät niistä; ne olivat halvasta myytävänä, itse he eivät voisi noin kohtuuttomia työtaakkoja suorittaa. Mutta Ole Peters, joka seisoi kasvot julmistuneina ovipieltä vasten nojaten, huusi joukkoon: "Miettikää ensin ja myykää ne sitte uudelle patopäälliköllemme! Hän osaa laskea. Kun hänellä jo oli useimmat osuudet, osti hän minunkin osuuteni, ja kun hän oli ne saanut, päätti hän että maa on padottava!"

Olen sanoja seurasi kuolon hiljaisuus. Patopäällikkö seisoi pöydän luona, jolle äsken oli levittänyt paperinsa. Hän kohotti päänsä ja katsoi Ole Petersiin: "Sinä tiedät aivan hyvin että panettelet minua, mutta teet sen kuitenkin, koska tiedät että suuri osa sitä lokaa, jota heität päälleni, jää minuun riippumaankin! Todellisuudessa on asia niin, että sinä tahdoit päästä osuuksistasi ja että minä tarvitsin niitä lampaitteni laitumeksi Ja jos tahdot tietää lisää, niin on minut tähän puuhaan kannustanut se hävyttömyys, jonka kerran lausuit täällä kapakassa, sanoessasi että minä olin päässyt patopäälliköksi ainoastaan vaimoni tähden. Niin, Ole Peters, olen tehnyt mitä jo minun edeltäjäni olisi pitänyt tehdä. Vaan jos paheksut että sinun osuutesi ovat joutuneet minun haltuuni kuulethan että on kyllin niitä, jotka myyvät osuutensa halvasta, koska niistä koituu heille liiaksi työtä!"

Osa miehiä hymisi tyytyväisenä ja vanha Jewe Manners huusi ääneen:
"Hyvä, Hauke Haien! Jumala suokoon työsi menestyä!"

Mutta asioita ei saatu loppuun suoritetuksi, vaikka Ole Peterskin vaikeni ja vaikka keskusteltiin aina illallisaikaan saakka. Vasta toisessa kokouksessa saatiin kaikki järjestetyksi, ja siinäkin vasta senjälkeen, kun Hauke oli luvannut hänen osaltaan seuraavana kuukautena tulevan kolmen hevosen sijasta panna neljä vetäjää liikkeelle.

Vihdoin, kun jo helluntaikellot soivat, oli työkin saatu alkuun. Lakkaamatta kulki kaatokärryjä edusmaalta patolinjalle, siellä tyhjentyäkseen savikuormastaan, ja sama jono taasen takaisin uutta noutaman. Linjalla oli joukko miehiä, jotka kihveleineen ja lapioineen tasottelivat sinne tuotua savea. Tavattomat määrät olkia tuotiin paikalle ja käytettiin keveämmän aineen, kuten hiekan ja mullan, sideaineeksi. Vähitellen valmistuivat jotkut padon osat, ja turpeet, joilla padon rinne katettiin, peitettiin vahvalla olkikerroksella suojaksi aaltoilua vastaan. Palkatut päällysmiehet kävivät joka kohtaa tarkastamassa ja huusivat käskyjään myrskyn kohun ja tuulen ulvonnankin läpi. Aina silloin tällöin ratsasti siellä patopäällikkökin kimonsa selässä, joka nykyään oli hänen vasituisena ratsuhevosenaan. Eläin kiiti ratsastajansa käskystä edestakaisin hänen antaessaan ripeästi ja lyhyeen määräyksiään, milloin kiittäen työmiehiä, milloin taasen armotta erottaen työstä laiskan tai taitamattoman. "Tässä ei auta mikään", huudahti hän tällöin, "sinun laiskuutesi takia ei meidän patoa tärvätä!" Jo kaukaa, Hauken tullessa padontamaata pitkin, kuulivat he hänen hevosensa korskunnan ja kaikki kävivät rivakammin työhön käsiksi: "Joutuun! Kimonratsastaja tulee!"