Jos sattui olemaan aamiaisaika, jolloin työmiehet istuivat ryhmittäin maassa syöden eväspusseistaan, ratsasti Hauke pitkin tyhjiä työpaikkoja, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian missä oli lapiota käytetty huolimattomasti. Vaan jos hän ratsasti työmiesten luo ja selitti heille miten työ olisi tehtävä, niin he tosin katsoivat häneen pureskellen kärsivällisesti leipäänsä, mutta myöntymistä taikka edes jotain lausuntoa sanojensa johdosta, sitä hän ei kuullut. Kerran tämmöisellä matkalla, kun hän oli huomannut työn eräässä kohti erittäin huolellisesti suoritetuksi, ratsasti hän lähinnä olevan murkinoivan joukon luo, hyppäsi alas kimonsa selästä ja kysyi iloisesti, kutka olivat tuon kauniin päivätyön tehneet. Mutta työmiehet katsoivat häneen arkailevan synkästi, ja ainoastaan hitaasti, melkein vastenmielisesti mainittiin pari nimeä. Mies, jolle hän oli antanut hevosensa pideltäväksi — se seisoi paikoillaan lauhkeana kuin lammas — katseli tuskallisesti tuon kauniin eläimen silmiin, jotka tavallisuuden mukaan olivat herraansa suunnatut.
"Hoi, Marten!" huusi Hauke. "Mitä sinä seisot kuin olisi salama sinuun iskenyt?"
"Herra, teidän hevosenne on niin rauhallinen, kuin jos sillä olisi jotain pahaa mielessä!"
Hauke nauroi ja tarttui itse hevosensa ohjaksiin, joka samassa hieroi hyväillen päätään hänen olkaansa vasten. Muutamat työmiehet katsoivat arasti hevosta ja ratsastajaa, toiset taas pureksivat vaijeten aamiaistaan, ikäänkuin asia ei olisi heitä ensinkään liikuttanut, heittäen silloin tällöin jonkun murusen lokeille, jotka olivat huomanneet ruokapaikan ja laskeutuneet alas miltei heidän päänsä kohdalle. Patopäällikkö katseli mitään ajattelematta kerjääviä lintuja, jotka tavottivat nokillaan niille heitettyjä paloja. Sitte ratsasti hän taakseen katsomatta pois. Muutamat sanat, jotka tunkeutuivat hänen korviinsa heidän joukostaan, kuuluivat miltei pilkalta. "Mitä se oli?" kysyi hän itsekseen. "Onko Elke lopultakin oikeassa siinä, että kaikki ovat minulle vihamielisiä? Nuo rengit ja päivätyöläisetkin, joista monet kuitenkin uuden patotyön kautta pääsevät jonkunlaisen hyvinvoinnin alkuun?"
Hän kannusti hevostaan niin, että se lensi kuin hurja pitkin padontamaata. Mutta siitä salaperäisestä hohteesta, johon hänen entinen renkipoikansa oli Kimonratsastajan verhonnut, ei Hauke tietänyt mitään. Olisipa kansa nyt vain nähnyt miten silmät hehkuivat noissa laihoissa kasvoissa, miten hänen vaippansa liehui ja miten tulisesti hevosensa korskui!
— — Niin läheni loppuaan kesä ja syksy. Aina marraskuun viimeisiin päiviin tehtiin työtä; silloin lakkautti sen kylmä ja lumi. Padontatyötä ei saatu loppuun suoritetuksi ja se päätettiin jättää ensi kesään. Kahdeksan jalan korkuisena kohosi pato edusmaan reunalla. Ainoastaan länsiosaan, minne oli sulku asetettava, oli jätetty aukko. Myöskin ylempänä, vanhan padon kohdalla, oli virta vielä koskematta. Siten voi tulva, kuten ennenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa, tunkeutua edusmaalle kuitenkaan vahingoittamatta mainittavammin uutta patoa. Ja niin jätettiin ihmiskätten työ Jumalan haltuun ja huomaan, kunnes kevätaurinko taas tekisi sen jatkamisen mahdolliseksi.
— — Sillävälin oli patopäällikön talossa sattunut iloinen tapahtuma: yhdeksäntenä aviovuotena oli vihdoinkin syntynyt lapsi. Se oli punakka ja vilkas ja painoi seitsemän naulaa, niinkuin sellaisten pitääkin, jotka kuuluvat naissukuun, niinkuin tämä. Ainoastaan itku oli omituisen salaperäistä eikä oikein miellyttänyt kätilöä. Pahinta oli että Elke kolmantena päivänä makasi täydessä kuumeessa, hourien ja tuntematta enemmän miestään kuin vanhaa hoitajaakaan. Vallaton ilo, joka oli tarttunut Haukeen lapsensa nähdessään, muuttui suruksi. Kaupungista tuotiin lääkäri. Hän istui vuoteen ääressä, koetellen valtimoa, määräten lääkkeitä ja katsellen neuvotonna ympärilleen. Hauke pudisti päätään: "Tuo ei kykene auttamaan; Jumala yksin voi sen tehdä". Hän oli kyllä selvillä omasta kristinuskostaan, mutta joku pidätti häntä rukouksesta. Kun vanha tohtori oli lähtenyt pois, seisoi hän ikkunan luona, katsellen ulos talviseen maisemaan, ja sairaan houraillessa risti hän kätensä. Oliko se hartaudesta vai tavattomasta tuskasta, siitä hän ei ollut itsekään selvillä.
"Tulva, tulva!" valitti sairas. "Tue minua!" huusi hän; "tue minua,
Hauke!" Äänensä hiljeni ja hän puhui kuin itkien: "Veteen, mereenkö?
Jumalani, en näe häntä enää milloinkaan!"
Silloin Hauke kääntyi, ja työntäen hoitajavaimon vuoteen äärestä, lankesi polvilleen ja veti vaimonsa puoleensa: "Elke! Elke, etkö tunne minua, olenhan luonasi?"
Mutta Elke avasi vain kuumeesta hohtavat silmänsä ja katsoi kuin hukkuva eteensä.