Vanha lääkäri tuli jälleen, tuli joka päivä, väliin kahdestikin. Jäi sitte kerran koko yöksi ja kirjotti jälleen reseptin, jonka renki Iven Johns vei täyttä lentoa ratsastaen apteekkiin. Mutta sen jälkeen muuttuivat hänen kasvonsa iloisemmiksi ja hän nyökäytti tuttavallisesti päätään patopäällikölle: "Hyvin käy, vallan hyvin! Jumalan avulla!" Ja eräänä päivänä — oliko sitte lääkärin taito kukistanut sairauden vai Jumala kuitenkin Hauken rukouksen johdosta jonkun keinon löytänyt — tohtorin ollessa sairaan kanssa kahden kesken, puhui hän Elkelle, vanhat silmänsä hymyilevinä: "Rouvani, nyt voin teille sanoa täydellä varmuudella: tänään iloitsee tohtori. Teidän tilanne oli kovin huono, mutta nyt kuulutte jälleen meidän, elävien joukkoon!"

Silloin loisti sairaan tummissa silmissä kuin sädemeri. "Hauke! Hauke, missä olet?" huusi hän. Ja kun tämä vaimonsa huudon johdosta syöksyi huoneeseen hänen vuoteensa ääreen, kietoi Elke molemmat kädet hänen kaulaansa: "Hauke, mieheni; olen pelastettu! Jään luoksesi!"

Vanha tohtori veti silkkisen nenäliinan taskustaan, pyyhki otsaansa ja poskiaan ja meni päätään nyökäyttäen huoneesta ulos.

— — Kolmantena iltana tämän jälkeen lausui muuan hurskas puhuja — Hauken patotyöstä erottama suutari — hollantilaisen räätälin pitämässä seurassa, selittäessään Jumalan ominaisuuksia, seuraavat sanat: "Mutta ken vastustaa Jumalan kaikkivaltaa, ken sanoo: tiedän, ettet aina voi tehdä mitä tahtoisit — tunnemmehan kaikki tuon onnettoman, hän raskauttaa synnillään koko seurakuntaa — se on Jumalasta langennut ja hakee lohdutusta periviholliselta, synnin isältä. Sillä johonkin täytyy meidän tässä maailmassa turvautua. Mutta te varokaa häntä, joka niin rukoilee, sillä hänen rukouksensa on sadatusta!"

— — Tämäkin lausunto kulki talosta taloon. Mikä ei kulkisikaan pienessä yhteiskunnassa? Tuli se vihdoin Haukenkin korviin. Hän ei puhunut siitä sanaakaan, ei edes vaimolleen. Hän vain veti hänet väliin kiihkeästi syliinsä: "Ole minulle uskollinen, Elke; ole minulle uskollinen!" — Silloin katsoi vaimonsa häneen hämmästyneenä: "Sinulle uskollinen? Kenelle sitte olisin uskollinen?" Hetken päästä hän oivalsi miehensä sanat. "Niin, Hauke; olemme toisillemme todella uskollisia, emmekä ainoastaan sentähden, että tarvitsemme toisiamme." Sitte meni kumpikin taas työhönsä.

Näin pitkälle olisi kaikki ollut hyvin. Mutta kaikesta uutterasta työstään huolimatta vallitsi Hauken ympärillä yksinäisyys. Hänen sydämeensä hiipi uhka ja hän muuttui umpimieliseksi muita ihmisiä kohtaan, Ainoastaan vaimolleen pysyi hän yhä samana, ja lapsensa kehdon ääressä hän makasi polvillaan aamuin illoin, kuin se olisi ollut hänelle pyhä paikka. Mutta palvelijoita ja työmiehiä kohtaan hän muuttui ankaraksi. Taitamattomat ja huolettomat, joita hän ennen oli oikaissut rauhallisesti lausutulla moitteella, saivat nyt kuulla kovia sanoja, joidenka vaikutusta Elke koetti toisinaan hiljaisuudessa lieventää.

* * * * *

Kevään joutuessa alkoi jälleen patotyö. Lännessä oleva padon aukko sulettiin sinne rakennettavan sulun laitanta-ajaksi puolikuunmuotoisella suojuspadolla sekä ulko- että sisäpuolelta. Ja mikäli sulun rakentaminen edistyi, sikäli kohosi vähitellen pääpatokin määrättyyn korkeuteensa. Mutta tehtävä ei käynyt edes nytkään töitä johtavalle palopäällikölle keveämmäksi. Talvella kuolleen Jewe Mannersin sijaan oli Ole Peters päässyt valtuusmieheksi, eikä Hauke ollut yrittänytkään sitä estämään. Mutta rohkaisevien sanojen ja ystävällisen olallelyönnin sijasta, jommoisia hän oli niin usein saanut vaimonsa vanhalta kummilta, sai hän tämän seuraajalta osakseen salaista vastustusta ja turhia verukkeita, sillä Ole oli mahtaileva mutta patoasioissa perin tietämätön ja hänellä oli yhä vieläkin vanhaa kaunaa "kirjurirenkiä" kohtaan.

Taasen lepäsi marski ja meri kevään hehkuvassa auringonpaisteessa, laajoilla padontamailla käveli kirjavat laumat riemusta ammuvaa karjaa ja korkealla sinitaivaalla soi leivojen liverrykset. Mikään rajuilma ei häirinnyt työtä ja sulku oli jo paikoillaan viimeistelemättömine liitoksineen, ilman että se ainoanakaan yönä olisi ollut väliaikaisen padon suojan tarpeessa. Jumala näytti suosivan uutta yritystä. Elke-rouvakin tervehti hymyillen miestään, kun tämä palasi kimonsa selässä padolta kotiin. "Siitäpä tulikin oiva eläin!" sanoi hän taputtaen hevosen kiiltävää kaulaa. Mutta Hauke hyppäsi alas, otti vaimonsa sylistä lapsen ja hypitteli tuota pientä hentoa olentoa käsivarsillaan. Kun hevonen silloin katseli tyttöstä ruskeilla silmillään, sanoi Hauke: "Tule tänne, saat sinäkin siitä ilosta osasi". Ja hän asetti pikku Wienken — se oli tyttösen nimi — satulaan, kulettaen kimoa ympäri kumpua. Vanhalle saarnillekin suotiin sama kunnia: hän asetti lapsen sen oksalle, keinuttaen sitä siinä. Äiti seisoi silmät ilosta loistaen ulko-oven luona. Mutta lapsi ei nauranut; hänen silmänsä, joiden välillä oli pieni hienopiirteinen nenä, katsoivat jäykästi eteen eivätkä pienet kädet tarttuneet keppiin, jota hänen isänsä piteli hänen edessään. Hauke ei kiinnittänyt siihen huomiotaan, hän ei tiennyt suuria näin pienistä lapsista. Ainoastaan Elke sanoi surullisesti, katsellessaan apuvaimonsa pientä poikaa, joka oli syntynyt samaan aikaan kuin hänenkin lapsensa: "Minun ei ole vielä niin pitkälle kehittynet kuin sinun, Stina!" Ja vaimo vastasi äidillisellä ylpeydellä, katsoen paksuun poikaseen, jota hän talutti kädestä: "Niin, rouva, lapsia on monenlaisia; tämä minun varasti omenoita varastohuoneesta jo ennenkuin oli täyttänyt toisen ikävuotensa!" Ja Elke silitteli paksun pojan kiharoita ja painoi salaa sydäntään vasten omaa hiljaista lastansa.

— — Lokakuuhun mennessä oli länsipuolen uusi sulku jo kiinteästi liitetty patoon, joka laskeutui uljasreunaisena veteen ja kohosi viisitoista jalkaa nousuveden tavallista korkeusastetta ylemmäksi. Sen luoteiskulmalta voi Jeversinsaaren sivutse nähdä tuon laajan liejukon. Täällä tosin tuuletkin vinhemmin puhalsivat, niin että padolla seisojan hiukset liehuivat ilmassa ja hänen täytyi painaa lakkinsa lujempaan.