Marraskuun loppupuolella, jolloin myrskyt ja sadesäät alkoivat, oli vielä aivan lähellä vanhaa patoa täyttämättä se aukko, jonka kautta pohjoispuolen merivesi tunkeutui liejukkovirtaa myöten uuteen padontamaahan. Molemmin puolin olivat padon seinämät; niiden välinen syvänne oli nyt täytettävä. Kuiva kesäilma olisi tosin ollut soveliaampi, mutta se oli nyt joka tapauksessa tehtävä; nouseva myrskysää kun voisi muuten turmella koko työn. Hauke pani liikkeelle kaiken tarmonsa täyttämistyön jouduttamiseksi. Sade valui virtana, tuuli vinkui; mutta hänen laiha vartalonsa näyttäytyi tulisen kimon selässä milloin siellä, milloin täällä hyörivässä työmiesjoukossa. Siellä hän nähtiin nytkin kaatokärryjen luona, joiden täytyi nykyään noutaa savea jo kaukaa edusmaalta ja joita oli tungokseen asti virran luona kuormiaan tyhjentämässä. Sateen valuessa ja tuulen vinkuessa kuului tuon tuostakin patopäällikön terävät komentosanat. Hän käski esiin kärryjä numerojärjestyksessä ja pidätti liiaksi tunkeilevia. "Seis!" kuului taas hänen komentonsa, ja työ herkesi. "Olkia! kuorma olkia tänne!" huusi hän ylhäällä seisoville, ja muuan siellä oleva kuorma pudotettiin märkään savikasaan. Siellä juoksivat miehet niitä hajotellen ja huutaen ylhäällä oleville etteivät heitä toki olkiin hautaisi. Ja taasen tuli uusia kärryjä ja taasen oli Hauke ylhäällä ja katseli kimonsa selästä kuinka miehet lapioivat ja kääntelivät alhaalla aukon pohjalla. Sitte heitti hän silmäyksen merelle päin ja näki miten vesiraja läheni yhä lähemmäksi patoa ja miten aallot kohosivat yhä korkeammalle. Hän näki myöskin miten vesi valui työmiesten vaatteista ja miten he saivat tuskin hengitetyksi kovan tuulen ja kylmän virtana valuvan sateen vuoksi. "Kestävyyttä, miehet! Kestävyyttä vain!" huusi hän heille. "Vielä yksi jalka lisäksi, ja me olemme turvassa!" Rajuilman keskestä kuului työnkin ääniä: alassyöksyvän saven jyminää, kärryjen kolinaa ja olkikuormien suhinaa. Kaiken tuon lomasta kuului silloin tällöin pienen, keltaisen koiran ulinaa, joka palellen ja aivan kuin sekapäisenä pyöri milloin ihmisten jaloissa, milloin ajopelien välissä. Äkkiä kuului tuon pienen eläimen tuskansekainen vingahdus alhaalta aukon pohjalta. Hauke katsahti sinne. Hän oli nähnyt miten koira heitettiin ylhäältä tuonne ja harmin puna lennähti hänen kasvoilleen. "Seis, seis!" huusi hän aukon reunalla oleville kärrymiehille, sillä märkää savea työnnettiin lakkaamatta alas.

"Minkätähden?" huusi muuan raaka ääni. "Eihän toki tuon viheliäisen rakin tähden?"

"Seis, sanon minä!" huusi Hauke jälleen. "Tuokaa koira minulle!
Työhömme ei saa mitään ilkityötä sekottaa."

Mutta yksikään käsi ei liikahtanut. Ainoastaan pari lapiollista savea lensi vielä huutavan eläimen viereen. Silloin hän kannusti hevostaan niin rajusti, että se syöksyi kiljahtaen padolta alas. Kaikki väistyivät, "Koira!" huusi hän. "Minä tahdon koiran!"

Silloin joku löi kädellään häntä olkapäälle, kuin ennen vanha Jewe Manners. Taakseen katsoessaan huomasikin hän sen erääksi vanhuksen ystäväksi. "Varokaa itseänne, patopäällikkö!" kuiskasi mies. "Teillä ei ole tässä joukossa ystäviä. Jättäkää tuo koira oman onnensa nojaan!"

Tuuli vinkui, sade sohisi ja väki oli uudestaan työntänyt lapionsa maahan, jotkut kuitenkin vielä seisoivat ennallaan. Hauke kääntyi vanhuksen puoleen: "Tahdotteko pidellä hevostani, Harke Jens?" kysyi hän. Tämä oli tuskin ennättänyt tarttua ohjaksiin, kun Hauke jo hypähti aukkoon ja otti pienen vinkuvan koiran syliinsä. Samana silmänräpäyksenä hän kiepsahti jälleen satulaan ja karautti takaisin padolle. Hänen silmänsä iskeytyivät kärryjen luona oleviin miehiin. "Kuka se oli?" huusi hän. "Kuka heitti koiran sinne?"

Kaikki vaikenivat hetkisen, sillä patopäällikön laihoilla kasvoilla hehkui suuttumus ja he tunsivat häntä kohtaan yliluonnollista pelkoa. Silloin astui eräitten kärryjen äärestä paksuniskainen mies hänen luokseen. "Minä en sitä tehnyt, patopäällikkö", sanoi hän ja purasi kappaleen purutupakkaa, työntäen sen rauhallisesti suuhunsa. "Mutta se, joka sen teki, on tehnyt oikein. Jotta patonne kestäisi, täytyy sinne haudata joku elävä olento!"

"Joku elävä olento? Missä katkismuksessa olet semmoista lukenut?"

"En missään, herrani!" vastasi mies raa'asti naurahtaen. "Sen ovat tienneet jo esi-isämme, jotka hyvinkin voivat kilpailla uskonasioissa teidän kanssanne! Lapsi on siihen tarkotukseen vielä sopivampi, mutta kun ei semmoista ole, kelpaa kai koirakin!"

"Vaiti sinä pakanataruinesi!" huusi Hauke. "Aukko tukkeutuisi varmaankin paraiten, jos sinut sinne heitettäisiin."