"Vai niin!" kuului kymmenkunnasta kurkusta yhtaikaa ja patopäällikkö näki ympäriltään julmistuneita kasvoja ja puristettuja nyrkkejä. Hän huomasi hyvin etteivät ne olleet ystäviä. Häntä rupesi jo pelottamaan padon puolesta: mitä siitä tulisi, jos nyt kaikki heittäisivät lapionsa? — Ja luodessaan katseensa alas, näki hän taasen vanhan Jewe Mannersin ystävän. Tuo mies käveli siellä työmiesten keskellä, puhutteli täällä tuota, siellä tätä; kelle hymyili, ketä ystävällisesti olkapäälle taputteli. Vihdoin tarttuivat he vähitellen kaikki jälleen lapioihinsa; vielä hetkinen, ja työ oli taasen täydessä käynnissä. Mitä muuta hän voisi pyytääkkään? Virta oli sulettava ja koira hyvässä turvassa hänen vaippansa poimuissa. Nopealla liikkeellä käännytti hän kimonsa seuraaviin kärryihin päin: "Olkia padonreunaan!" huusi hän käskevästi, ja konemaisesti totteli ajomies hänen käskyänsä. Pian tyhjentyi kuorma syvyyteen ja kaikkien kädet olivat jälleen ahkerassa puuhassa.
Heiluttiin niin hetkinen. Kello oli jo kuusi ja alkoi hämärtää. Sade oli tauonnut. Silloin kutsui Hauke päällysmiehen luokseen. "Huomenaamuna aikaisin, jo kello neljältä", sanoi hän, "pitää kaikkien joutua työhön. Silloin on vielä kuunvalo. Saattakaamme työ loppuun Jumalan avulla! — Vielä yksi asia!" huusi hän miesten aikoessa poistua. "Tiedättekö kenenkä koira tämä on?" Hän otti vapisevan eläimen vaippansa alta?
Kukaan ei sanonut tietävänsä. Ainoastaan muuan sanoi: "Tuo on jo päiväkausia kuleksinut kylässä kerjäämässä, tokko kuulunee kenellekään!"
"Siinä tapauksessa se on minun!" vastasi patopäällikkö. "Älkää unohtako: huomenaamuna aikaisin, kello neljältä!" Ja Hauke ratsasti tiehensä.
Kotiin saapuessaan tuli Anna Greetta häntä vastaan ovessa. Tytöllä oli pyhävaatteet yllään, ja Hauken mieleen johtui että hän varmaankin oli menossa seuraräätälin luo. "Nostappa esiliinaasi!" huusi hän tälle, ja kun tyttö vaistomaisesti totellen kohotti esiliinaa, heitti hän siihen tuon pienen savisen koiran. "Vie se pikku Wienkelle, siitä tulee hänen leikkitoverinsa! Mutta pese ja lämmitä se ensin. Silloin teet Jumalalle otollisen työn, sillä eläin on miltei vilusta kangistunut."
Anna Greetta ei voinut olla isäntänsä käskyä täyttämättä ja siten jäi hän sinä iltana pois kokouksesta.
* * * * *
Seuraavana päivänä päätettiin uuden padon rakennustyöt. Tuuli oli tyyntynyt. Notkealiikkeiset lokit liitelivät meren ja maan yli edestakaisin. Jeversinsaarelta kuului hanhien moniäänistä rääkätystä ja marskia peittävän aamusumun keskeltä vaaleni vähitellen kultainen syyspäivä valaisten uutta ihmiskätten työtä.
Muutaman viikon päästä tuli ylipatopäällikkö valtion asiamiehen kanssa patoa tarkastamaan. Patopäällikön talossa pidettiin suuret juhlapäivälliset, ensimäiset vanhan Tede Volkertsin hautajaiskestien jälkeen. Sinne oli kutsuttu kaikki valtuusmiehet ja suurimpain osuuksien omistajat. Aterian jälkeen valjastettiin kaikki vierasten ja patopäällikön ajopelit. Ylipatopäällikkö auttoi Elke-rouvan kääseihin, joiden edessä seisoi ruskea valakka jalkojaan tömistäen, hyppäsi itse taakse istumaan ja otti ohjakset käteensä. Hilpeällä mielellä ajettiin kumpua alas, poikettiin uudelle padolle johtavalle tielle ja ajettiin sitte koko uuden padontamaan ympäri. Sillä välin oli alkanut puhaltaa lievä luoteistuuli ja uuden padon pohjois- ja länsipuolella kohosi nousuvesi, mutta sen aallot sammuivat hiljaisesti tuota loivaa rintaa vasten. Valtion asiamies lausui niin runsaita kiitoksia patopäällikölle, että ne muistutukset, joita valtuusmiehet aina väliin tekivät, suorastaan hukkuivat tuohon tulvaan.
Tämäkin riemupäivä loppui, mutta vielä yksi tyydytys tuli Hauken osaksi. Hän ratsasti eräänä päivänä rauhallisesti mietiskellen pitkin uutta patoa. Mielessään oli toisinaan herännyt kummastelu siitä, että uusi padontamaa, joka oli hänen vaivojensa ja yövalvontainsa hedelmä, nyt lopullisesti oli saanut erään hallitsevan perheen prinsessan mukaan nimekseen: "Uusi Karoliinan padontamaa"; Mutta siksi se oli ristitty. Kaikissa asiapapereissa oli tämä nimi, muutamissa oikein punaisilla painokirjaimilla. Näissä mietteissä ratsastaen näki hän kaksi työmiestä tulevan vastaansa, toinen noin kaksikymmentä askelta toisen edellä. "Odotahan toki!" kuuli hän taempana olevan huutavan. Mutta toinen, joka juuri seisoi padontamaalle johtavan tien käänteessä, huusi hänelle: "Toisen kerran, Jens! Nyt on jo myöhäistä, minun pitää nostaa täältä savea."