"Mistä?"
"Täältä Hauke Haienin padontamaalta!"
Hän huusi sen kovalla äänellä, ikäänkuin koko marskin kuultavaksi. Mutta Haukesta tuntui kuin hän olisi kuullut omaa kiitostaan julistettavan. Hän kohousi satulassaan, kannusti hevostaan ja tähysti terotetuin katsein laajaan maisemaan vasemmalla puolellaan. "Hauke-Haienin padontamaa!" toisti hän hiljaa. Tuntui kuin ei voisi toisin ollakkaan! Vastustakoot miten paljo tahansa, hänen nimestään he eivät voi irtautua; prinsessan nimi jää pian vain vanhoihin asiakirjoihin kummittelemaan! — Kimo kiiti uljasta laukkaa eteenpäin ja hänen korvissaan soi alinomaa: "Hauke Haienin padontamaa! Hauke Haienin padontamaa!" Uudesta padosta kasvoi Hauken ajatuksissa miltei maailman kahdeksas ihme; koko Friissien maassa ei ollut sen vertaista! Hän antoi kimonsa tanssia, kuvitellen seisovansa päätään muita pitempänä kaikkien friissein keskellä, ja mittailevansa heitä surkutellen läpitunkevin katsein.
— — Vähitellen kului patoamisesta kolme vuotta. Uusi laitos oli kestänyt, korjauskustannukset olivat olleet aivan mitättömät. Padontamaassa kukki nyt miltei kaikkialla valkoapila ja tuuli kuletti sieltä voimakkaan kukkatuoksumeren kulkijaa vastaa. Silloin oli aika tullut vaihtaa tähän asti ainoastaan paperilla olleet osuudet todellisiin ja määrätä kullekin ainaiseksi omat palstansa. Hauke ei ollut laiminlyönyt sitä ennen hankkia itselleen joitakuita uusiakin osuuksia. Ole Peters vaan oli pysynyt loukkaantuneena, syrjässä, hän ei omistanut tilkkuakaan uudella padontamaalla. Ilman ikävyyksiä ja riitaisuuksia ei tämä jakokaan suoriutunut, mutta lopulta se kuitenkin onnistui. Ja silloin siirtyi tuo kysymys kokonaisuudessaan olleiden ja menneiden asiain joukkoon.
* * * * *
Hauke eleli edelleen yksinäistä elämäänsä, täyttäen velvollisuuksiaan tilansa hoitajana, patopäällikkönä ja perheen isänä. Vanhat ystävät olivat muuttaneet tuonen tuville ja uusien hankkiminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. Mutta hänen talossaan vallitsi rauha, jota ei heidän hiljainen lapsensakaan häirinnyt. Pikku Wienke puhui vähän; tuo alituinen kysymysten tekeminen, joka on vilkkaille, teräville lapsille ominaista, oli hänelle harvinaista, ja useimmiten silloinkin oli kysymys sen laatuinen, että vastaaminen kävi hyvinkin vaikeaksi. Mutta hänen herttaisilla, yksinkertaisilla pikku kasvoillaan asusti miltei aina tyytyväisyyden sävy. Kaksi leikkitoveria hänellä oli, ja siinä oli kylliksi. Kulkiessaan kummulla, hyppeli tuo pieni pelastettu koira alati hänen ympärillään, ja milloin koira näyttäytyi, silloin ei Wienkekään ollut kaukana. Toisena toverina oli lokki. Koiran nimi oli "Perle" ja lokin "Klaus".
Klaun oli tuonut taloon vanha ihmislapsi. Kahdeksankymmenvuotias Trine Jans ei ollut enää tullut toimeen pienessä mökissään ulkopadolla. Silloin oli Elke arvellut että hänen isoisänsä ijäkäs palvelija voisi viettää heidän luonansa hiljaisen elämänehtoonsa ja saada rauhaisan kuolinpaikan. Ja niin olivat Hauke ja Elke puolittain väkisin tuoneet hänet taloon ja antaneet eukon asuttavaksi pienen kamarin siinä uudessa rakennuksessa, jonka patopäällikkö oli muutamia vuosia sitten rakennuttanut taloutensa suuretessa. Pari palvelijatarta oli saanut asuntonsa viereisessä huoneessa, voidakseen olla öisin vanhukselle avuksi. Huoneessa olivat saaneet sijansa eukon — vanhat huonekalut: kubasetripuusta tehty laatikkopeili, sen kohdalla kaksi tuhlaajapoikaa esittävää kuvaa, jo aikoja sitte lepoon päässyt rukki ja erittäin puhtaat sänkyverhot, joiden edessä oli kömpelö, angorakissavainajan valkoisella turkilla peitetty jakkara. Mutta hänellä oli myöskin muuan elävä olento, jonka oli tuonut mukanaan. Se oli lokki Klaus, joka jo vuosikausia oli pysytellyt hänen luonaan ja saanut häneltä ruokansa. Kun talvi joutui, muutti se tosin muiden lokkien kera etelään ja palasi vasta kun koiruoho kukki rannalla.
Uusi rakennus oli jonkun verran alempana kummun rinteessä, eikä vanhus voinut nähdä ikkunastaan padon yli merelle. "Olen täällä kuin vankina, patopäällikkö", mutisi hän eräänä päivänä Hauken astuessa hänen huoneeseensa ja osotti kurttuisella sormellaan alangolla olevia marskipeltoja. "Missäpäin onkaan Jeversinsaari? Tuon ruskeanko vai tuon mustan härän suuntaan?"
"Mitä te Jeversinsaaresta?" kysyi Hauke.
"Mitäkö Jeversinsaaresta?" mutisi vanhus. "Tahtoisinhan toki nähdä sen paikan, missä poikani on ennen minua mennyt Jumalan luo!"