"Jos sitä tahdotte nähdä", vastasi Hauke, "niin istuutukaa tuonne saarnin alle; sieltä näette koko aavan meren!"
"Niin", sanoi vanhus, "kunpa minulla olisi sinun nuoret jalkasi, patopäällikkö!"
Sentapaisia olivat pitkän aikaa ne kiitokset, joita eukko antoi patopäällikön väelle avustaan. Mutta yhtäkkiä muuttui kaikki. Wienken pienet lapsenkasvot kurkistivat eräänä päivänä hänen puoleksi avoimesta ovestaan sisään. "No", huusi vanhus, joka istui tuolillaan kädet helmassa, "mitä sinä täällä teet?"
Mutta lapsi tuli vaijeten eukon luo ja katseli häntä herkeämättä välinpitämättömine, elottomine silmineen.
"Oletko sinä patopäällikön lapsi?" kysyi Trine Jans, ja kun tyttö ikäänkuin myöntäen painoi päätään alas, jatkoi hän: "Istuhan tänne jakkaralleni! Tuo nahka on ennen ollut angorakissan turkkina — noin suuren mirripojan! Mutta sinun isäsi on lyönyt sen kuoliaaksi. Jos se vielä eläisi, niin voisit ratsastaa sen selässä."
Wienke katsoi äänetönnä valkoista turkkia. Sitte hän polvistui ja alkoi silitellä sitä pienillä käsillään, niinkuin elävää kissaa ainakin. "Kissa raukka!" sanoi hän ja jatkoi hyväilemistään.
"No niin", sanoi vanhus hetken päästä, "tuota jo riittää. Voit sinä istuakkin sen päällä — ehkä onkin isäsi sitä varten lyönyt sen kuoliaaksi!" Näin sanoen nosti hän tytön ilmaan ja asetti sen tanakasti jakkaralle. Mutta kun tyttönen jäi paikalleen istumaan, tuijottaen herkeämättä äänetönnä ja liikkumattomana eukkoon, alkoi tämä pudistaa päätään: "Sinä rankaiset häntä, Jumalani! Niin niin, Sinä rankaiset häntä!" jupisi hän itsekseen. Samassa tuli hänen kuitenkin sääli lasta. Hänen kyhmyinen kätensä silitteli tytön harvaa tukkaa ja lapsen silmistä näkyi kuin se olisi häntä miellyttänyt.
Tästä lähtien tuli Wienke joka päivä vanhuksen luo. Hän istuutui pian itsekin halusta angorajakkaralle, ja Trine Jans antoi hänen käteensä pieniä leipä- ja lihapalasia, joita vanhuksella aina oli varastossa. Kun tyttö heitti ne lattialle, tuli lokki huutaen ja siivet levällään esiin tarttuen saaliiseen. Ensin lapsi pelästyi ja huusi suuren, äänekkään linnun lähetessä. Mutta hän tottui pian leikkiin, ja tuskin oli Wienke pistänyt pienen päänsä ovesta sisään, kun lintu jo läheni istuutuen tyttösen päälaelle tai olalle, kunnes vanhus tuli avuksi ja ruokkiminen alkoi. Trine Jans, joka muuten ei voinut kärsiä, kenenkään edes ojentavan sormeaan hänen "Klaustaan" tavottaakseen, katseli nyt tyytyväisenä miten lapsi vähitellen kiinnitti linnun kokonaan itseensä. Wienke sai mielin määrin ajaa kaahotella sitä takaa. Hän kantoi sitä kaikkialla mukanaan ja kääri sen esiliinaansa. Ja kun tuo pieni keltainen koira lokille kademielisenä juoksi heidän ympärillään kummulla, hypellen lintua kohti, silloin nosti Wienke sen pienoisilla käsivarsillaan korkealle ilmaan huutaen koiralle: "Et saa ottaa, Perle; et saa ottaa!" Ja kun lintu lensi vapauteensa kummun yli, koetti koira liehien ja hypellen voittaa tyhjäksi jääneen paikan pienen haltijattarensa käsivarrella.
Kun Elke tai Hauke joutuivat sattumalta tarkastelemaan tuota omituista neliapilasta, jota yhdisti sama yhteinen seuran puute, ilmaisi vanhempain katse suurta hellyyttä. Mutta poiskääntyessään kuvastui silmissä syvä suru, jota kumpikin kantoi itsekseen, sillä ratkaisevaa sanaa ei oltu vielä heidän välillään vaihdettu. Silloin, eräänä kesäisenä aamupäivänä, Wienken istuessa vanhuksen ja leikkitoveriensa kanssa suurella kivellä ladon luona, sattuivat molemmat vanhemmat kulkemaan heidän ohitsensa, patopäällikkö kimoa ohjaksista taluttaen. Hauke aikoi padolle ja oli itse noutanut hevosen laitumelta, hänen vaimonsa taas oli tarttunut kummulla miehensä käsivarteen. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka sää oli muuten miltei viileä ja vähäväliä puhalteli tuulenpuuska kaakosta päin. Wienkestä lienee yhdessä kohti istuminen tuntunut vastenmieliseltä. "Wienke tahtoo mukaan!" huusi hän, ravisti lokin sylistään ja tarttui isänsä käteen.
"Tule vaan!" sanoi Hauke.