Mutta Elke-rouva huudahti: "Siellähän tuulee! Ja tuuli voi riistää hänet sylistäsi!"
"Minä jo hänelle lupasin. Tänään on lämmin ilma ja meri aaltoilee kauniisti. Voihan tyttö nähdä sen leikkiä."
Elke riensi sisään hakemaan pienen huivin ja päällysvaatteen lapselle. "Mutta siellä nousee rajuilma", sanoi hän. "Lähtekää pian matkaan ja palatkaa joutuisasti!"
Hauke nauroi: "Eihän se toki meihin satu!" ja nosti lapsen eteensä satulaan. Elke-rouva katseli vielä hetkisen kummulla miten nuo molemmat ratsastivat tietä pitkin ja poikkesivat sitte padolle. Trine Jans istui kivellä mumisten kurttuisten huultensa välistä käsittämättömiä sanoja.
Lapsi makasi liikkumattomana isänsä sylissä. Tuntui kuin olisi lähenevä ukkosilma raskauttanut sen hengitystä. Hauke kumartui hänen ylitseen: "No, Wienke?" kysyi hän.
Lapsi katsoi häneen hetkisen. "Isä", sanoi hän, "sinähän sen kyllä taidat! Etkö taidakkin kaikkea?"
"Mitä minun pitäisi taitaa, Wienke?"
Mutta tyttö vaikeni. Näytti kuin hän ei olisi käsittänyt omaa kysymystään.
Oli nousuveden aika. Kun he ennättivät padolle, häikäisi veden pinnalta heijastuva auringon loiste Wienken silmiä. Tuulenpyörre kohotti eräässä kohti aallot korkeaksi patsaaksi, jonka mainingit vyöryivät kohisten rantaan. Silloin tarttuivat hänen pienet kätensä tuskallisesti isänsä käteen, joka piteli ohjaksia, niin että kimo hypähti äkkiä syrjään. Tytön vaaleansinisissä silmissä kuvastui pelonsekainen kauhu hänen katsellessaan isäänsä. "Vesi, isä, vesi!" huusi hän.
Mutta Hauke irrotti hellästi lapsen kädet sanoen: "Hiljaa, lapsi, olethan isäsi luona; vesi ei tee sinulle mitään pahaa."