Tyttö työnsi vaaleat hiuksensa otsalta ja uskalsi jälleen katsella merta. "Eihän se tee meille mitään?" kysyi hän vavisten. "Sanohan ettei se saa tehdä meille mitään. Sinä voit sen, ja silloin se ei myöskään tee meille mitään!"
"Minä en sitä voi, lapseni", vastasi patopäällikkö vakavana; "mutta pato, jota nyt ratsastamme, se kyllä suojaa meitä, ja sen on isäsi ehdottanut ja antanut rakentaa."
Tyttö katsoi häneen ikäänkuin ei olisi tuota oikein ymmärtänyt, Sitte hän kätki pienenpienen päänsä isänsä avaraan takkiin.
"Miksi piiloudut, Wienke?" kysyi Hauke. "Vieläkö sinä yhä pelkäät?" Ja takin poimuista kuului vapiseva ääni: "Wienke ei tahdo nähdä, mutta sinähän taidat kaikki, isä?"
Kaukainen ukkosenjyrinä kulki tuulen suuntaa vastaan. "Ohoi!" huudahti Hauke, "siinä se tulee!" Ja hän käänsi hevosensa paluumatkalle. "Nyt mennään kotiin äidin luo!"
Lapsi veti syvän henkäyksen. Mutta vasta kun he olivat saapuneet kotikummulle, kohotti hän päänsä. Kun sitte sisään päästyä Elke-rouva riisui häneltä huivin ja palttoon, jäi tyttö seisomaan äitinsä eteen pienenä mykkänä keilana. "No, Wienke", sanoi tämä häntä hiljaa ravistaen, "mitä pidät siitä suuresta vedestä?"
Lapsi loi silmänsä äitiin. "Se puhuu", sanoi hän. "Wienke pelkää!"
"Eihän se puhu; se vaan kohisee ja pauhaa!"
Lapsi tuijotti eteensä. "Onko sillä jalat?" kysyi hän jälleen. "Voiko se astua padon yli?"
"Ei, Wienke; siitä pitää isäsi huolen, hän on patopäällikkö."