"Niin", sanoi lapsi ja taputti heikosti nauraen pieniä käsiään, "isä voi kaikki — kaikki!" Sitte hän sanoi, kääntyen äkkiä äitinsä luota: "Wienke tahtoo mennä Trine Jansin luo, hänellä on punaisia omenoita!"
Elke avasi oven ja päästi lapsen ulos. Sulettuaan sen jälleen, katsoi hän mieheensä mitä syvin suru silmissään, joista tämä muulloin oli tottunut ammentamaan vain lohdutusta ja uskallusta.
Hauke otti vaimonsa käden omaansa ja puristi sitä, niinkuin heidän ei olisi tarvinnut sen enempää asiasta puhua. Mutta vaimo sanoi hiljaa: "Ei, Hauke; anna minun puhua. Lapsi, jonka sinulle synnytin jo monta vuotta naimisissa oltuamme, tulee jäämään ainaisesti lapseksi. Oi Jumala! Hän on heikkoälyinen, minun täytyy vihdoinkin se sinulle sanoa."
"Olen tiennyt sen jo kauvan", sanoi Hauke ja piti kiinni vaimonsa kädestä, jonka tämä aikoi vetää pois.
"Ja niin olemme lopultakin jääneet yksinämme", sanoi hän jälleen.
Mutta Hauke pudisti päätään. "Minä rakastan häntä ja hän kiertää pienet käsivartensa minun ympärilleni ja puristautuu rintaani vasten. En tahtoisi olla häntä vailla mistään hinnasta."
Vaimo katsoi synkästi eteensä. "Mutta minkätähden?" kysyi hän. "Mitä olen minä, äiti raukka, rikkonut?"
"Niin, Elke, sitä olen minäkin ihmetellen kysynyt Häneltä, joka sen yksin tietää. Mutta sinähän tiedät että Kaikkivaltias ei vastaa ihmisten kysymyksiin — luultavasti senvuoksi, kun he eivät kuitenkaan sitä ymmärtäisi."
Hän oli tarttunut vaimonsa toiseenkin käteen ja veli hänet hellästi luokseen: "Älä väsy rakastamasta lastasi edelleenkin entisellä hellyydellä; ole varma, että ainakin sen hän käsittää!"
Silloin heittäytyi Elke miehensä rintaa vasten, itkien sydämensä kyllyydestä ja tuntien ettei hän enää kantanut yksin suruaan. Sitte hän katsoi äkkiä hymyillen Haukeen, riensi ulos huoneesta ja palasi lapsi mukanaan Trine Jansin kamarista. Hän otti tuon pienen olennon syliinsä, hyväili häntä ja suuteli häntä, kunnes tyttönen sopersi: "Äiti, rakas äitini!"