* * * * *
Näin elelivät patopäällikön talon asukkaat rauhaisan kotilieden ääressä. Ellei lasta olisi ollut, paljon olisi puuttunut.
Vähitellen kului kesä. Muuttolinnut olivat lähteneet, ilmassa ei enää soinut leivojen laulu; pian oli kaikki jäätyneenä.
Päärakennuksen kyökissä istui eräänä iltapuolena vanha Trine Jans lähellä tulisijaa. Hän oli aivan kuin uudestisyntynyt viimeisinä viikkoina. Niinpä hän nykyään pistäysi mielellään kyökissä, katsellen kuinka Elke-rouva siellä hoiti taloutta. Ei ollut enää puhettakaan että vanhuksen jalat olisivat olleet liian heikot siitä pitäin, kuin pikku Wienke oli hänet kerran vetänyt esiliinasta kyökkiin. Nyt polvistui lapsi hänen viereensä, katsellen vakavine silmineen hellanreijästä leimuavia liekkejä. Tyttö oli tarttunut toisella kädellään vanhuksen hihaan, toisella hän hypisteli omia vaaleita hiuksiaan. Trine Jans kertoi: "Tiedäthän", sanoi hän, "että minä palvelin isoisäsi luona, jolloin sain ruokkia sikoja; tuo isovaarisi oli kaikkia jälkimäisiä paljoa viisaampi. — Ja silloin se tapahtui; siitä on jo hyvin pitkä aika. Eräänä iltana, kun kuu paistoi, sulkivat he kaikki merisulut ja hän ei päässytkään enää mereen takaisin. Oi, kuinka hän huusi ja repi eväkäsillään karkeita hiuksiaan! Niin, lapseni, minä kuulin ja näin sen itse. Marskin ojat olivat kaikki vettä täynnä ja ne hohtivat kuun valossa hopealta. Ja hän ui toisesta ojasta toiseen, kohotti käsivarsiaan ja löi kädentapaisensa läiskähtäen yhteen, ikäänkuin rukoillakseen — mutta eiväthän sellaiset osaa rukoillakkaan, lapseni. Istuin talon oven edessä ja katsoin kauvaksi marskien yli. Ja vedenhaltija ui yhä ojissa, ja kun hän kohotti käsivarsiaan, paistoivat nekin hopealta ja hohtokiviltä. Lopulta en sitä enää nähnytkään, ja villihanhet ja lokit, joiden ääntä en ollut koko tänä aikana kuullut, lensivät jälleen huutaen ja räkättäen ilmassa."
Vanhus vaikeni. Lapsen mieleen oli jäänyt yksi sana. "Eikö se osannut rukoilla?" kysyi hän. "Mitä sanoitkaan? Kuka se oli?"
"Lapsi", sanoi vanhus. "Se oli vedenvaimo. Ne ovat hirviöitä, jotka eivät tule autuaiksi."
"Eivätkö autuaiksi!" toisti lapsi ja syvä huokaus nousi pienestä rinnasta, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt tuon asian.
"Trine Jans!" kuului syvä ääni kyökinovesta. Vanhus hieman säpsähti.
Se oli patopäällikkö Hauke Haien, joka nojausi ovipieltä vasten.
"Mitä te lapselle lörpöttelette? Enkö ole teille sanonut, että saatte
kertoa satujanne itsellenne tai hanhille ja kanoille?"
Vanhus loi häneen vihaisen katseen ja sysäsi pienokaisen luotaan: "Ne eivät ole satuja", mutisi hän itsekseen, "isoenoni on sen minulle kertonut."
"Isoenonne, Trine? Äskenhän sanoitte sen itse nähneenne."