"Yhdentekevä", sanoi vanhus, "mutta te ette sitä usko, Hauke Haien. Te kai tahdotte tehdä isoenonikin valehtelijaksi!" Hän läheni tulisijaa ojentaen kätensä renkaanaukkoa kohti.
Patopäällikkö katsahti ulos ikkunasta. Siellä tuskin vielä hämärsi.
"Tule, Wienke!" sanoi hän ja veti heikkoälyisen tyttärensä luokseen.
"Tule kanssani, niin tahdon näyttää sinulle jotain sieltä padolta!
Mutta meidän täytyy käydä jalan, kimo on sepällä kengitettävänä."
Hän meni asuinhuoneeseen ja Elke sitoi tyttärensä kaulan ja rinnan ympäri paksuja villahuiveja. Pian sen jälkeen astelivat isä ja tyttö vanhaa patoa myöten luoteiseen Jeversinsaaren ohi, sinne missä avautui laaja, miltei silmänkantamaton rantaliejukko.
Hauke kulki lapsen kanssa, milloin häntä kantaen, milloin kädestä taluttaen. Vähitellen tiheni hämärä tihenemistään. Etäämpänä katosi kaikki sumuun ja hämyyn. Mutta tuolla, mihin silmä vielä kannatti, olivat näkymättömät liejukkovirrat särkeneet jään, ja sama ilmiö, minkä Hauke Haien oli kerran nuoruudessaan nähnyt, näyttäytyi nytkin. Aukoista kohosi höyryävää sumua ja niiden reunalla kulki taasen salaperäisiä, kummallisia olentoja, hypellen toisiaan vastaan ja äkkiä pelottavasti venyen ja laajeten.
Lapsi tarttui tuskallisesti isäänsä ja peitti pienet kasvonsa hänen kädellään. "Merihirviö!" huusi hän vavisten isän sormien takaa, "merihirviö!"
Hauke pudisti päätään: "Ei, Wienke; ei ne ole vedenhaltioita eikä merihirviöitä; sellaisia ei olekkaan. Kuka sinulle on niistä kertonut?"
Tyttö katsoi häneen tylsästi eikä vastannut. Hän silitti hellästi lapsen poskea. "Katsohan tuonne taasen!" sanoi hän. "Ei ne ole kuin nälkäisiä linturaukkoja! Katsohan miten tuo suuri tuossa levittelee siipiään! Ne pyytävät sieltä itselleen kaloja, jotka nousevat höyryäviin aukkoihin."
"Kaloja", toisti Wienke.
"Niin, lapseni. Kaikki tuo elää, niinkuin mekin; eikä mitään muunlaista olekkaan. Mutta hyvä Jumala on kaikkialla!"
Pikku Wienke oli luonut silmänsä maahan ja pidätti henkeään. Oli kuin hän olisi katsonut hämmästyneenä syvään kuiluun. Ehkä se olikin erehdys. Isä katsoi häneen kauvan, kumartui ja tarkasti hänen pieniä kasvojaan. Mutta niissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä tuon vangitun sielun liikunnoista. Hauke nosti hänet käsivarrelleen ja työnsi lapsen pienet kylmät kädet omaan paksuun villakintaaseensa. "No niin, tyttöni", sanoi hän — lapsi tuskin käsitti noiden sanojen tuskaista hellyyden värettä — "lämmitähän itseäsi isän rintaa vasten! Olet kuitenkin meidän lapsemme, ainokaisemme. Sinä rakastat meitä!…" Isän ääni katkesi, mutta pienokainen painoi pienen päänsä hellästi hänen karkeaan partaansa.