Niin kulkivat he rauhallisesti kotiin.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeen astui suru jälleen talon kynnyksen yli: patopäällikkö sairastui eräänlaiseen marskikuumeeseen. Hän luisui miltei haudan partaalle, ja kun hän vihdoin Elke-rouvan huolekkaan hoidon kautta jälleen nousi vuoteeltaan, ei hän ollut enää entinen Hauke Haien. Ruumiin heikontuminen vaikutti hengenkin joustavuuteen, ja huolestuneena näki Elke miten hän heittäytyi välinpitämättömäksi patoasiainkin suhteen. Vihdoin, maaliskuun lopulla, tunsi hän halua nousta taas kimonsa selkään ja ratsastaa pitkin patoaan. Se tapahtui eräänä iltapäivänä — aurinko, joka sitä ennen oli paistanut, oli jo synkän sumun peitossa.
Talvella oli vesi kohonnut pari kertaa tavallista korkeammalle. Mutta siitä ei ollut sanottavia seurauksia. Ainoastaan vastakkaisella puolella oli eräällä pienellä saarella hukkunut lammaslauma ja kappale edusmaata repeytynyt. Tällä puolella ja uudella padontamaalla ei ollut sattunut mainittavampaa vahinkoa. Mutta viime yönä oli raivonnut ankarampi myrsky; nyt täytyi patopäällikön itsensä lähteä omin silmin asiaa tarkastamaan. Hän oli jo tarkastanut uuden padon kaakkoisosan ja huomannut kaikki olevan kunnossa. Mutta tultuaan luoteiskolkkaan, missä uusi pato yhtyi vanhaan, näki hän tosin edellisen säilyneen vahingoittumatta, mutta siellä, missä liejukkovirta oli ennen ulottunut vanhaan patoon saakka, juosten sen vieritse, näki hän aaltojen repineen turpeita padon rinteestä ja huomasi itse rungossakin virran uurtaman murroksen, sitä paitsi vielä lukemattomia rotankäytäviä. Hauke laskeusi hevosen selästä ja tarkasti vaurioita lähempää. Rottien tuhotyöt näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle penkereen keskukseen.
Hauke säpsähti. Kaikki tämä olisi ollut otettava huomioon jo uuden padon rakennusaikana. Ja kun se oli silloin laiminlyöty, oli nyt aika tarttua asiaan käsiksi. — Karja ei käynyt vielä marskeilla, ruohonkasvu oli tuskin alullakaan; mihin ikinä hän katsoikaan, kaikkialla oli tyhjää ja autiota. Hauke nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti rannalla edestakaisin. Nyt oli pakoveden aika ja hän huomasi selvästi, miten virta oli kaivanut liejukkoon uuden uoman ja ahdisti nyt vanhaa patoa luoteispuolelta. Uusi sitä vastoin oli loivempine rintoineen kestänyt sen hyökkäykset.
Patopäällikkö huomasi että joukko uusia puuhia ja vaivoja oli taas edessä. Vanhaa patoa ei ollut ainoastaan lujennettava, vaan sen reunakin oli muodostettava uuden kaltaiseksi. Mutta ennen kaikkea oli nyt uudestaan vaaralliseksi käyneen virran voimaa heikennettävä uusien sulkujen tai suojuspenkereiden kautta. [Suojuspenger: leveä, matalahko penger padon edessä, tarkotuksena estää pohjamaan poiskulkeutumista aaltojen mukana ja edistää saven kertymistä paikalle.] Hän ratsasti vielä kerran uutta patoa myöten äärimmäiseen luoteiskulmaan asti, sitte taasen takaisin, silmät lakkaamatta suunnattuna virran uuteen uomaan, joka kuvastui selvästi liejukkohiekassa. Kimo pyrki korskuen ja etujaloillaan kuopien eteenpäin, mutta ratsastaja pidätti sitä. Hän tahtoi kulkea hitaasti ja samalla hillitä sisällistä levottomuuttaan, joka alkoi yhä rajummin kuohua.
Jos jälleen sattuisi myrskytulva — sellainen kuin vuonna 1655, jolloin omaisuuden ja ihmishenkien hukka oli miltei rajaton — jos sellainen jälleen uudistuisi? Tuskallinen pelko valtasi ratsastajan — vanha pato ei kestäisi moista rynnäkköä! Entä sitte, mitä silloin tapahtuisi? — Ainoastaan yksi keino, yksi ainoa voisi mahdollisesti pelastaa vanhan padontamaan omaisuuksineen, ihmishenkineen. Hauke tunsi sydämensä tykinnän seisahtuvan ja aina ennen niin selvää päätään huimaavan. Hän ei lausunut sitä kuuluvasti, mutta hänen sisässään huusi itsepintainen ääni: sinun uusi padontamaasi, Hauke Haienin padontamaa, on annettava alttiiksi ja uusi pato puhkaistava.
Hän näki jo hengessään kuohuvan tulvan murtautuvan padon sisäpuolelle ja peittävän ruohon ja apilan suolaisella vaahdollaan. Hän kannusti kimoa niin, että se kiiti huutaen pitkin patoa ja sieltä patopäällikön taloon johtavalle tielle.
Mieli täynnä sisällistä pelkoa ja sekavia suunnitelmia saapui hän kotiinsa. Hän heittäytyi nojatuoliin, ja kun Elke tyttärineen astui huoneeseen, nousi hän jälleen ja nosti lapsen syliinsä suudellen sitä poskille. Sitte hän ajoi keltaisen pikkukoiran luotaan parilla keveällä lyönnillä. "Minun täytyy mennä vielä kerran tuonne ylös kapakkaan!" sanoi hän ottaen lakkinsa naulasta, johon oli sen vasta ripustanut.
Vaimonsa katsoi häneen surumielisesti: "Mitä sinä siellä? On jo iltamyöhä, Hauke!"