— — "Mainitsemani tapaukset sattuivat vuonna 1756", jatkoi koulumestari hetkisen vaitiolon jälkeen. "Se oli vuosi, jota ei näillä seuduin unohdeta milloinkaan. Hauke Haienin talossa sattui sinä vuonna kuolemantapaus. Syyskuun lopulla teki sivurakennuksen pienessä kamarissa makaava lähes yhdeksänkymmenen vuotias Trine Jans kuolemaa. Hänet oli toivomuksensa mukaan kohotettu istualleen tyynyjen nojalle ja hänen silmänsä tähystivät pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kauvas etäisyyteen. Taivaalla lienee ollut ohuempi ilmakerros tiheämmän yläpuolella, sillä siellä näkyi kangastus. Korkealla ilmassa padon kohdalla kimmelsi meri valkoisena hopeaviivana, heijastuen aina Trinen pieneen kamariin saakka. Näkyipä siellä Jeversinsaaren eteläpääkin."
Vuoteen jalkapäähän oli kyykistynyt pieni Wienke, pitäen toisella kädellään lujasti kiinni vieressään seisovan isänsä kädestä. Lähtöään tekevän vanhuksen kasvoille painoi kuolema jo leimansa. Lapsi tuijotti henkeään vetämättä tuohon outoon muutokseen noilla rumilla, mutta niin tutuilla kasvoilla. "Mitä hän tekee? Mitä se on, isä?" kuiskasi tyttönen tuskallisesti ja puristi pienet kyntensä isänsä käteen.
"Hän kuolee!" sanoi patopäällikkö.
"Kuolee!" toisti tyttö näyttäen aivan hämmästyneeltä.
Mutta vanhus liikutti huuliaan vielä kerran: "Jins! Jins!" huusi hän, ja ojentaen luiset käsivartensa ulkona näkyvää kangastusta kohti, tunkeusi hänen kurkustaan kuin hätähuuto: "Auta! Auta minua! Sinähän olet Isämme luona. Jumala muita armahtakoon!"
Hänen kätensä vaipuivat; kuului hiljainen sorahdus ja Trine oli jättänyt tämän elämän.
Lapsi huokaili syvään ja katsoi isäänsä vaaleilla silmillään.
"Vieläkö hän yhä kuolee?" kysyi hän.
"Hän on jo kuollut!" sanoi patopäällikkö ottaen tytön käsivarrelleen.
"Hän on nyt meistä kaukana, Jumalan luona."
"Jumalan luona!" toisti lapsi vaijeten hetkiseksi, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ajatella noiden sanojen sisällystä. "Onko Jumalan luona hyvä olla?"
"On, siellä on kaikkein paras." — Mutta Hauken sisässä kaikuivat kuolevan viimeiset sanat. "Jumala muita armahtakoon!" huokasi hän hiljaa sisimmässään. Mitä lie tarkottanut tuo vanha noita? Voivatko kuolevatkin ennustaa? — —