— — Pian sen jälkeen kuin Trine Jans oli haudattu kirkkomaahan, ruvettiin yhä yleisemmin puhumaan kaikenlaisista onnettomuutta uhkaavista salaperäisistä enteistä, jotka olivat säikäyttäneet pohjoisfriissejä. Varmaa oli että neljäntenä paastoajan sunnuntaina tuulenpyörre syöksi kirkontornin kultaisen kukon alas. Siinäkin oli perää, että ihan sydänkesän aikana satoi taivaasta jonkinlaista lumentapaista niin runsaasti, ettei voinut oikein eteensä nähdä, ja että se peitti marskeja miltei jalan paksuudelta, niin ettei kukaan ollut ennen moista nähnyt. Ja kun syyskuun lopulla isorenki ja Anna Greetta olivat olleet kaupungissa markkinoilla, toinen vieden jyviä ja toinen voita, niin he kotiin tullessaan pelosta kalpeina hyppäsivät alas kärryiltä. "Mitä on tapahtunut? Mikä teitä vaivaa?" kysyivät toiset piiat, jotka olivat vaunujen jyrinän kuultuaan rientäneet ulos.
Anna Greetta astui matkapuvussaan ja miltei hengästyneenä suureen kyökkiin. "No, kerrohan joutuun!" huusivat tytöt taasen. "Missä vaanii onnettomuus?"
"Oi, rakas Jeesus meitä varjelkoon!" huusi Anna Greetta. "Tunnettehan tuon vanhan Ziegelhofin Mariken tuolta toiselta puolelta. Me seisoimme koko ajan vierekkäin apteekin nurkkauksessa ja möimme voita. Ja hän on minulle kertonut ja Iven Johns puhui myöskin siitä. 'Onnettomuus uhkaa koko friissein maata', sanoi hän, 'usko minua, Anna Greetta!' Ja" — Greetta hiljensi ääntänsä — "patopäällikön kimo ei lopultakaan ole tavallinen hevonen!"
"Hiljaa! Hiljaa!" varottivat toiset palvelijat.
"Niin, niin; mitä se minuun kuuluu! Mutta tuolla toisella puolella ovat asiat vieläkin pahemmalla kannalla kuin meillä! Siellä ei ole satanut ainoastaan hyönteisiä ja lokaa, vaan vertakin on pudonnut sateena taivaasta, ja kun pastori sunnuntaiaamuna oli ottanut esiin pesuvatinsa, oli siinä viisi herneensuuruista pääkalloa, ja kaikki ovat käyneet niitä katsomassa. Elokuussa on kauheita punapäisiä toukkia kulkenut ketojen poikki ja ne ovat syöneet jyvät ja jauhot ja leivät ja mitä vaan ovat löytäneet, eikä niitä ole voinut tulellakaan hävittää!"
Kertoja vaikeni äkkiä. Kenenkään huomaamatta oli talon rouva astunut kyökkiin. "Mitä siellä puhutte?" kysyi hän. "Varokaahan ettei juttunne joudu isännän korviin!" Ja kun nyt kaikki riensivät hänelle noita uutisia kertomaan, sanoi hän: "Ei ole tarpeen, olen kuullut kylliksi; menkää työhönne, se tuottaa teille enemmän siunausta!" Sitte otti hän Anna Greetan mukanaan ja alkoi tehdä hänen kanssaan tiliä markkinamyynneistä.
Patopäällikön talossa ei siis isäntäväki suosinut taikauskoisia juoruja; mutta muissa taloissa ne saivat sitä lujempaa, jalansijaa mitä pitemmiksi illat venyivät. Se painosti kuin lähenevä ukkosilma kaikkien mieliä, ja salaisesti sanottiin itsekseen että onnettomuus, ehkäpä raskaskin tuhopäivä uhkasi pohjois-friissein maata.
* * * * *
Oli lokakuu, pyhäinmiesten aika. Koko päivän oli raivonnut kova lounaismyrsky. Illalla paistoi taivaalla puolikuu, jonka editse kiitivät tummat pilvet, ja alhaalla vuorottelivat varjot ja valohäivähdykset. Myrsky oli kiihtymään päin. Patopäällikön asunnossa oli äskettäin syöty illallinen kattamattomalta pöydältä. Rengit oli lähetetty talleihin ja navettoihin karjaa silmällä pitämään, palvelustyttöjen piti tarkastaa olivatko asuinrakennuksen ja aittojen ovet ja luukut huolellisesti suletut myrskyn tuhoja vastaan. Sisällä seisoi Hauke vaimonsa vieressä ikkunan luona. Patopäällikkö oli juuri syönyt kiireisen iltasensa, oltuaan siihen asti ulkona padolla. Hän oli lähtenyt sinne jalan jo aikaisin iltapuolella, oli koonnut sinne tänne heikoimpiin kohtiin terotettuja seipäitä ja savella ja mullalla täytettyjä säkkejä sekä asettanut joka paikkaan miehiä, jotta he seipäiden ja säkkien avulla korjaisivat patoa niinpian, kuin tulva alkaisi sitä ahdistaa. Luoteiseen kulmaan, missä vanha ja uusi pato yhtyvät, oli hän asettanut enimmän vartijoita. Siellä piti heidän pysyä ehdottomasti paikallaan ja ainoastaan hengenhädän tullen poistua vartiopaikastaan. Näin oli hän järjestänyt asiat ja palannut tuskin neljännestuntia sitte märkänä ja väsyneenä kotiinsa. Nyt hän seisoi tuvassaan kuunnellen tuulenpuuskia, jotka helistelivät lyijypuitteisia ikkunanlaseja, ja tuijottaen miltei ajatuksetonna ulkoiseen kolkkoon synkkyyteen. Lasikuorinen seinäkello löi juuri kahdeksan. Lapsi, joka seisoi äitinsä vieressä, piilotti säpsähtäen päänsä tämän vaatteisiin. "Klaus!" huusi hän itkien. "Missä on minun Klauni?"
Wienkellä oli syytä näin kysyä, sillä lokki ei ollut enää kahteen vuoteen talvimatkaltaan palattuaan ilmaantunut heidän luokseen. Isä ei kajonnut tuohon kysymykseen, mutta äiti otti lapsen syliinsä. "Klaus on ladossa", sanoi hän, "siellä sen on lämmin olla."