Hän oli jo hypännyt hevosensa selkään. Eläin kohosi takajaloilleen. Sitte kiisi se kuin taistelun pauhusta huumautunut sotahevonen ratsastajansa kanssa ulos ulvovaan myrsky-yöhön. "Isä, isä!" huusi valittava lapsenääni hänen jälkeensä. "Rakas isäni!"
Wienke oli pimeässä juossut poiskiitävän ratsastajan jälkeen. Mutta jo sadan askeleen päässä kompastui hän erääseen multakasaan ja kaatui pitkälleen.
Renki toi itkevän lapsen takaisin äitinsä luo. Elke nojautui saarnin runkoa vasten; puun oksat pieksivät ilmaa hänen päänsä kohdalla ja hän seisoi kuin huumeessaan, tuijottaen synkkään yöhön, johon miehensä oli kadonnut. Kun myrskyn ulvonta ja meren kaukainen pauhu hetkeksi hiljenivät, vavahti hän kuin pelosta säpsähtäen. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat nyt liittoutuneet Hauken häviötä valmistamaan. Elken polvet vapisivat, myrsky oli hajottanut hänen hiuksensa. "Täällä on lapsi, rouva!" huusi John hänelle. "Ottakaahan lujasti kiinni!" Ja hän painoi pienokaisen äidin syliin.
"Lapsi? — Olin sinut unohtanut, Wienke!" huusi hän. "Jumala sen minulle anteeksi antakoon!" Hän puristi tytön lujasti rintaansa vasten, niinkuin ainoastaan rakkaus voi puristaa, ja vaipui sitte polvilleen: "Herra Jumala ja Sinä Jeesus, älä jätä meitä leskiksi ja orvoiksi! Varjele häntä, rakas Jumala — ainoastaan Sinä ja minä, me kaksi hänet tunnemme!" Myrsky yltyi ilmassa, jyrisi ja jymisi, ikäänkuin koko maailma olisi kulkenut tuossa hirmuisessa pauhupyörteessä perikatoaan kohti.
"Menkäähän sisään, rouva!" sanoi John. "Tulkaa!" Renki auttoi hänet jaloilleen ja talutti molemmat asuinhuoneeseen.
— — Patopäällikkö Hauke Haien kiiti kimonsa selässä patoa kohti. Kapea tie tuntui aivan pohjattomalta, sillä edellisenä päivänä oli satanut taivaan täydeltä. Märkä, tarttuva lieju ei näyttänyt kuitenkaan estävän eläimen kulkua; tuntui kuin se olisi polkenut lujaa, kesäkuivaa tannerta. Pilvet ajelehtivat villivarsoina taivaalla ja edessä oli laaja marski salaperäisenä, levottomien varjojen täyttämänä erämaana. Padon takana oleva vesi kohisi uhkaavasti. "Eteenpäin, kimoni!" huusi Hauke. "Nyt kulemme vaarallisinta matkaamme!"
Silloin kuului hevosen kavioiden alta kuin kuolonparahdus. Hauke pidätti ratsua katsahtaen taakseen. Hänen vieressään, aivan lähellä maan pintaa, viittilöi osittain lentäen, osittain myrskyn heitteleminä joukko valkeita lokkia, pilkallisesti räkättäen. Ne hakivat suojaa mantereelta. Muuan näytti makaavan tiellä musertuneena. Ratsastaja oli näkevinään punaisen nauhan liehuvan sen kaulassa. "Klaus!" huusi hän. "Klaus raukka!"
Olikohan se hänen lapsensa lintu? Oliko se mahdollisesti tuntenut hevosen ja ratsastajan ja rientänyt heidän luokseen turvaa etsimään? Hauke ei sitä tiennyt. "Eteenpäin!" huusi hän jälleen ja kimo kohotti uudelleen kavionsa. Silloin herkesi myrsky hetkiseksi ja kuoleman hiljaisuus astui sijaan. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, sitte se palasi jälleen vahvistunein voimin. Sillä ajalla oli kuitenkin ratsastajan korvaan tunkeutunut ihmisääniä ja yhä loittonevaa koiran haukuntaa. Kun Hauke käänsi päänsä kylää kohti, huomasi hän esiintunkeuvassa kuunvalossa kummuilla ja rakennusten edessä ihmisiä hääräämässä kukkuroilleen kuormitettujen kärryjen ympärillä. Hän näki ohimennen vielä toisiakin kärryjä, jotka riensivät kiireistä vauhtia mantereelle päin. Hänen korviinsa tunkeusi nautakarjan mylvintää, kun niitä ajettiin lämpimistä suojistaan tuonne ulos. "Jumalan kiitos, he pelastavat itsensä ja karjansa!" huudahti hän itsekseen. Senjälkeen puhkesi tuskanhuuto: "Vaimoni! Lapseni! — Ei, ei; meidän kummulle ei vesi yllä!"
Mutta tuota ei kestänyt kuin hetkisen, se kiiti kuin näky hänen ohitsensa.
Raivokas tuulenpuuska syöksyi taasen kohisten mereltä päin ja sitä vastaan rynnisti hevonen ja ratsastaja kapeata tietä patoa kohti. Sinne saavuttuaan pidätti Hauke hevosensa väkivallalla. Mutta missä oli meri? Missä Jeversinsaari? Missä vastapäätä oleva ranta? — — Hän näki edessään ainoastaan vuorenkorkuisia karjaspäitä, jotka kohosivat uhmaten öistä taivasta kohti ja koettaen kiivetä toistensa harjalle ja toistensa yli vyöryivät mannerta kohti. Ne tulivat vaahtopäisinä ja ulvoen, kuin olisi niiden pauhuun yhtynyt kaikkien erämaan petojen äänet. Kimo kuopi etujaloillaan ja pärskytteli sieraimiaan. Katsojasta tuntui kuin tässä olisi kaiken inhimillisen voiman ja tarmon loppu, kuin olisi sijaan astunut yön, kuoleman ja hävityksen kauhut.