Mutta hän malttoi mielensä. Tämähän oli vain myrskytulva, vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen sellaisena nähnyt. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat turvassa korkealla kummulla, lujasti raketussa talossa. Ja hänen patonsa tuo ajatus sai hänen sydämensä ylpeästi tykkimään — Hauke Haienin pato, niinkuin ihmiset sitä nimittivät, osottakoon nyt kuinka patoja on rakennettava!
Mutta — mitä tämä merkitsee? Hän pysähtyi molempia patoja yhdistävään kulmaukseen. Missä olivat miehet, jotka hän oli asettanut tänne vartioimaan? — Hän katsoi pohjoiseen vanhaan patoon päin, sillä sinnekin hän oli lähettänyt joitakuita miehiä. Mutta siellä enemmän kuin täälläkään ei näkynyt ketään. Hauke ratsasti vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta tapaamatta ainoatakaan henkeä. Ainoastaan myrskyn ulvonta ja meren kohina huusivat lähellä ja kaukaa korvia huumaavalla raivolla. Hän käänsi hevosensa ympäri, saapui jälleen vartijattomaan kulmaan ja katseli uutta patoa pitkin. Selvästi näkyi miten aallot vyöryivät täällä hitaammin ja voimattomampina padon rintaa vasten. Näytti miltei kuin sillä kohti olisi ollut kokonaan toinen, tyynempi meri. "Se seisoo kuin kallio!" hymähti hän ja sielussaan värähti lämmin riemun tunne.
Mutta riemu katosi, kun hänen katseensa siirtyi vielä edemmäs, uuden padon luoteiskulmaan. — Mitä kummaa siellä? Joku tumma joukko! Hän näki miten se hyöri ja hääri siellä levotonna — ei ollut enää epäilemistäkään, tuo tumma joukkue oli ihmisiä! Mutta mitä he tekivät tuolla hänen padollaan? — Kannukset tunkeutuivat hevosen kupeisiin ja eläin kiiti joukkoa kohti. Myrsky oli laitainen ja vähä väliä iski tuulenpuuska niin rajusti, että he olivat miltei suistua padolta uuteen padontamaahan. Mutta hevonen ja ratsastaja tiesivät mihin heidän oli mentävä. Jo huomasi Hauke parikymmentä ihmistä, jotka olivat siellä ahkerassa puuhassa, ja pian hän näki selvästi että uuden padon poikki oli kaivettu suurehko uoma. Hän pysäytti hevosensa rajusti. "Seis!" huusi hän, "seis! Mitä saatanan vehkeitä teillä siellä on?"
Miehet herkesivät säikähtyneinä kaivamasta nähdessään patopäällikön näin äkkiä keskuudessaan. Myrsky oli kantanut hänen sanansa heihin saakka, ja hän näki selvästi että useat yrittivät vastaamaan. Mutta hän huomasi ainoastaan heidän kiihkeät liikkeensä, sillä he seisoivat kaikki hänen vasemmalla puolellaan ja heidän sanansa riisti myrsky, joka heitti ihmiset vastakkain, niin että he hyörivät yhtenä mylläkkänä. Hauke mittasi nopealla silmäyksellä kaivetun kanavan syvyyttä ja veden korkeussuhdetta. Tulva oli nyt niin korkealla, että se padon uudesta reunamuodosta huolimatta kiipeili miltei sen ylimpään rintaan ja räiskytteli sekä hevosen että ratsastajan päälle vaahtoa. Vielä kymmenen minuutin työ hän näki sen selvästi — silloin syöksyisi tulva kanavaan ja Hauke Haienin padontamaa olisi meren peitossa!
Patopäällikkö viittasi erästä miestä luokseen. "No niin, puhu nyt!" huusi Hauke. "Mikä teitä riivaa, mitä tämä merkitsee?"
Ja mies huusi vastaan: "Meidän täytyy katkaista uusi pato, jotta vanha säilyisi!"
"Mitä teidän täytyy?"
"Katkaista uusi pato!"
"Ja siten hävittää uusi padontamaa? — Kuka perkele on teille sellaisen käskyn antanut?"
"Ei mikään perkele, herra! Valtuusmies Ole Peters on ollut täällä ja hän on antanut käskyn!"