Vihan puna lennähti ratsastajan kasvoille. "Tunnetteko minut?" huusi hän. "Missä minä olen, siellä ei Ole Petersillä ole käskijän valtaa! Pois täältä kaikki! Paikoillenne — sinne, minne olen teidät määrännyt."

Ja kun miehet hidastelivat, kannusti hän hevostaan ja ajaa pyräytti heidän joukkoonsa. "Pois täältä! Menkää vaikka helvettiin!"

"Varokaa, herra!" huusi joku joukosta ojentaen lapionsa hurjistunutta kimoa kohti. Mutta kavionisku löi häneltä lapion kädestä ja toinen isku survasi miehen kumoon. Silloin kuului äkkiä joukosta valtava hätähuuto, jommoinen voi lähteä ihmiskurkusta ainoastaan kuoleman kauhu silmäin edessä. Silmänräpäyksen ajan seisoivat kaikki kuin lamautuneina, yksinpä patopäällikkö ja kimokin. Joku työmies vain oli ojentanut kätensä patojen yhtymäkohtaan päin. Sieltä kuului myrskyn pauhua ja veden kohua. Hauke kääntyi satulassaan. Mitä se? Hänen silmänsä rävähtivät levälleen. "Jumala! Se murtuu! Vanha pato on särkynyt!"

"Teidän syynne, patopäällikkö!" huusi ääni joukosta. "Teidän syynne!
Viekää se tieto mukananne Jumalan tuomioistuimen eteen!"

Hauken suuttumuksesta punaiset kasvot vaalenivat kuolonkalpeiksi, niin että kuu ei voinut valollaan niitä enää kelmeämmiksi tehdä. Hänen kätensä herpoutuivat, hän tuskin tiesi pitelevänsä ohjaksia. Mutta sitä kesti vain hetkisen, sitte taas hän suoristihe satulassaan. Äänekäs voihkasu tunkeutui hänen rinnastaan. Hän käänsi sanaa sanomatta hevosensa ja kimo kiiti pärskyen itäänpäin patoa pitkin. Ratsastajan silmät tähystivät terävästi joka suuntaan. Hänen sielussaan risteili kysymyksiä ja arveluita. Mitä syytä hänellä voisi olla Jumalan tuomioistuimen edessä? Kenties uusi pato olisi ennätetty katkaista, ellei hän olisi keskeyttänyt kaivamista. Mutta — oli muutakin, ja se sai hänen verensä kuohahtamaan. Hän tiesi sen nyt liiankin hyvästi — ellei Ole Petersin häijy kieli olisi häntä estänyt viime kesänä siinäpä se olikin syy! Hauke yksin oli tuntenut vanhan padon heikkouden, hänen olisi kaikesta huolimatta pitänyt vaatia sen uudestaan rakentamista. "Jumala, minä tunnustan sen", huusi hän äkkiä ääneensä, "olen hoitanut huonosti virkani!"

Hänen vasemmalla puolellaan, aivan hevosen jalkojen kohdalla, hyrskyi meri. Edessä lepäsi pilkko pimeässä vanha padontamaa kumpuineen ja kodikkaine asumuksineen. Kuunkin himmeä valo oli tykkänään sammunut. Ainoastaan yhdestä kohti tuikki pimeän läpi pieni valopilkku. Se tunkeutui lohdutuksen viestinä miehen sydämeen; tuo valo oli varmasti hänen talostaan, se oli kuin vaimon ja lapsen tervehdys. Jumalan kiitos, he ovat turvassa korkealla kummulla! Muut taasen olivat varmaankin rientäneet ylös mannerkylään; siellä tuikki nyt valoja tiheämmässä kuin tavallisesti, ja korkealla ilmassakin loisti muuan valopilkku se mahtoi olla itse kirkontornissa. "He ovat kaikki pelastetut, kaikki!" puheli Hauke itsekseen. "Tosin on monella kummulla talo suistuva raunioksi, tulvan alle joutuneet marskit antavat huonoja satoja, kaivantoja ja sulkuja on korjattava! Mutta meidän täytyy kestää kaikki, ja minä tahdon auttaa kykyni mukaan, niitäkin, jotka ovat minulle pahaa tehneet. Jumala, ole meille armollinen!"

Hän vilkasi sivulleen uutta padontamaata kohti. Sen ympäri kuohui meri, mutta se itse lepäsi kuin öisen rauhan tyynessä helmassa. Riemuhuuto puhkesi ratsastajan rinnasta: "Hauke Haienin pato, se on kestänyt, ja kestää vielä sadankin vuoden päästä!"

Ukkosentapainen jyrinä jalkainsa kohdalla herätti hänet unelmistaan. Kimo kieltäysi menemästä eteenpäin. Mitä se? — Hevonen hypähti taaksepäin ja Haukesta tuntui kuin kappale patoa olisi vajonnut hänen edessään syvyyteen. Hän irtautui kaikista mietteistään ja alkoi tarkastaa. Hän oli vanhan padon kulmauksessa ja kimo seisoi etujalkoineen sen päällä. Vaistomaisesti veti hän hevosen taaksepäin. Juuri silloin siirrähti pilvi kuun edestä ja sen lempeä hohde valaisi tuota kauhun näytelmää, kun tulva vaahtopäisenä ja kuohuen syöksyi alas vanhalle padontamaalle.

Hauke tuijotti tyrmistyneenä. Sehän oli vedenpaisumus, joka hukuttaa ihmisiä ja eläimiä. Silloin tuikahti tuo äskeinen pieni valopilkku jälleen hänen silmäänsä. Se paloi yhä siellä hänen kummullaan, ja kun hän nyt rohkaistuneena katsoi alas padontamaalle, huomasi hän että tulva peitti vasta ainoastaan noin sadan askeleen levyisen alueen. Sen takana voi vielä selvästi erottaa padolta johtavan tien. Hän näki vielä enemmänkin: vankkurit, ei vaan kaksipyöräiset kääsit tulivat täyttä vauhtia kuin mielettömän ajamina patoa kohti. Ajopeleissä istui nainen ja lapsi. Ja nyt kuului myrskyn läpi kuin pienen koiran haukuntaa. Kaikkivaltias Jumala! Se oli hänen vaimonsa, hänen lapsensa! Nyt he ovat jo aivan lähellä ja vaahtoava vesi kuohuu heitä vastaan. Ratsastajan rinnasta tunkeusi epätoivon huuto. "Elke!" huusi hän, "Elke! Takaisin! Takaisin!"

Mutta myrsky ja meri eivät tunteneet sääliä. Niiden pauhuun hukkui hänen huutonsa. Myrsky oli tarttunut hänen vaippaansa ja oli suistaa hänet hevosen selästä alas. Ajopelit yhä vaan lähenivät vyöryvää tulvaa vastaan. Silloin hän näki vaimon kohottavan kätensä, ikäänkuin häntä kohti. Olikohan Elke tuntenut hänet? Oliko ikävä ja tuskallinen pelko miehensä kohtalosta ajanut hänet turvallisesta kodista? Ja nyt — eikö hän nyt huutanut hänelle viimeisiä sanojaan? — Kysymyksiä risteili salamoina hänen aivoissaan; ne jäivät vastausta vaille. Kaikki hukkui myrskyn ulvontaan: vaimon sanat miehelle ja miehen huudot vaimolle, ainoastaan tulvan kohu soi tuomiopäivän pauhuna hänen korvissaan.