"Lapseni! Oi Elke, uskollinen vaimoni!" huusi Hauke myrskyn kohuun. Silloin murtui taasen suuri kappale patoa syvyyteen ja meri syöksyi jymisten eteenpäin. Vielä kerran näki Hauke hevosen pään ja ajopelien pyörät — sitte katosi kaikki kuohujen pyörteeseen. Yksinäinen ratsastaja tuijotti kuin sokea vyöryvään tulvaan. "Kaikki lopussa!" sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitte ratsasti hän kuilun reunalle saakka, jonka editse vedet hurjasti pauhaten syöksyivät hänen kotikyläänsä. Hän näki yhä vielä valon tuikkivan talostaan, mutta nyt se oli hänelle arvoton, sieluton pilkku. Hauke oikaisihe satulassaan ja iski kannukset hevosen kupeisiin. Eläin kohosi pystyyn ja hyppäsi syrjään. Mutta miehen tahto oli voimakkaampi. "Eteenpäin!" huusi hän vielä kerran niinkuin useasti ennenkin. "Jumala, ota minut, säästä muut!"
Vieläkin kannuksenisku ja kimon hurja karjahdus, joka kuului myrskyn ja aaltojen kohunkin läpi. Sitte tulvan pyörteissä tukehtuvia ääniä, hetkisen ankara kamppaus.
Kuu valaisi seutua. Mutta alhaalla padon luona ei ollut enää ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin raivoava meri, joka oli pian kuohuihinsa haudannut miltei koko vanhan padontamaan. Mutta yhä vieläkin kohosi aalloista Hauke Haienin talon kumpu ikkunasta tuikkivine valoineen, ja mannerkylässä, jossa talot vähitellen peittyivät pimeään, pilkotti vielä kirkontornin yksinäinen valosiru väreilevin sätein kuohuvien aaltojen yli.
* * * * *
Kertoja vaikeni. Tartuin täysinäiseen lasiin, joka oli jo kauvan ollut edessäni. En kuitenkaan kohottanut sitä huulilleni, vaan käteni jäi pöydälle lepäämään.
"Semmoinen on Hauke Haienin tarina", alkoi isäntäni vielä kerran, "sellainen parhaimpien lähteiden mukaan kerrottuna. Patopäällikkömme taloudenhoitajatar olisi ehkä kertonut sen jotenkuten toisin. Kertovatpa sitäkin, että tuo valkoinen hevosenluuranko näyttäytyi tämän jälkeen taasen pakoveden aikana kuunvalossa Jeversinsaarella; koko kylä kuuluu sen nähneen. — Se vaan on varmaa, että Hauke Haien vaimoineen lapsineen hukkui tässä tulvassa. En ole löytänyt edes heidän hautaansa kirkkomaalta. Ruumiit ovat tietenkin ajautuneet poisvirtaavan veden mukana murroksen kautta merelle ja siellä vähitellen hajonneet alkuaineisiinsa. Näin ovat he päässeet ihmisiltä rauhaan. Mutta Hauke Haienin pato seisoo vankkumatta vielä sadankin vuoden päästä, ja jos te huomenna, kaupunkiin ratsastaessanne, ette pelkää puolen tunnin kierrosta, niin ratsastatte tuota patoa pitkin."
"Kiitos, jonka Jewe Manners kerran oli jälkeläisten puolesta luvannut rakentajan muistolle, on, niinkuin näette, jäänyt saamatta. Sillä niin se on, herrani: Sokrateelle juotettiin myrkkyä ja Herramme Kristus ristiinnaulittiin! Tuommoinen ei sentään ole enää meidän aikoina aivan tavallista. Mutta tavallista sen sijaan on julistaa tyranni tai häijy härkäniskainen pappi pyhimykseksi —. taikka kunnon mies kummitukseksi ainoastaan siitä syystä, että hän on ollut päätä pitempi meitä muita."
Nämä sanat lausuttuaan tuo pieni vakava mies kohosi seisoalleen ja kuulosti uloskäsin "Käänne on tapahtunut", sanoi hän vetäen uutimet ikkunoiden edestä syrjään. Ulkona oli kirkas kuuvalo. "Katsokaahan vain", jatkoi hän, "tuolla palaavat valtuusmiehet. Mutta he hajaantuvat, he menevät kukin kotiinsa. Toisella puolella on varmaankin sattunut murros; vesi on laskeunut."
Seisoin hänen vieressään katsellen ulos. Niin olikin, kuin isäntäni oli sanonut. Otin lasini ja join sen pohjaan. "Kiitän Teitä tästä illasta!" sanoin hänelle. "Luulen että voimme nukkua rauhassa!"
"Voimme huoletta", vastasi pieni herra. "Toivotan Teille hyvää yötä!"