* * * * *
Vielä syksyllä, kun patotyöt jo lokakuussa olivat päättyneet, olivat matkat talosta pohjoiseen padolle Hauke Haienin parainta ajanvietettä. Pyhäinmiesten päivää, jonka tienoilla päiväntasausmyrskyt, nuo Friislannin surut, tavallisesti raivoavat, hän odotti kuin lapset joulua. Nousuveden aikana tiesi hänen varmasti, myrskystä ja rajusäästä huolimatta, olevan ypöyksin ulkona patojen luona. Ja lokkien huutaessa, veden syöksyessä patoa vastaan ja vyöryessä takaisin sylissään irtirepimiään suuria turpeita, kuultiin Hauken rajua naurua. "Ette osaa mitään perinpohjin", huusi hän tuohon yhteiseen meluun, "yhtä vähän kuin ihmisetkään!" Ja vihdoin, useinkin pilkkopimeässä, asteli hän pitkin patoa kotiin päin, kunnes kookas vartalonsa ilmestyi isän matalan, kaislakattoisen asumuksen eteen ja suoltausi hiljaa pieneen huoneeseen.
Hän oli tuonut useasti mukanaan kourallisen jäykkää savea. Silloin hän istuutui vanhuksen viereen, joka nykyään antoi hänen olla rauhassa, ja muovaili hennon talikynttilän valossa kaikellaisia patomalleja, asetti ne matalaan vesiastiaan ja koetti saada aaltoilua aikaan. Taikka hän otti kivitaulunsa ja piirteli siihen padon merenpuoliset hahmopiirteet semmoisiksi, kuin niiden hänen ajatuksensa mukaan olisi pitänyt olla.
Hauken mieleenkään ei johtunut kuluttaa aikaansa entisten koulutoveriensa kanssa, eivätkä nekään näyttäneet suurin välittävän tuosta haaveksijasta. Kun talvi ja pakkaset joutuivat, silloin vaelsi hän vielä pitemmälle ulos padolle, aina sinne, missä rannikon ääretön jäätynyt liejupohja aukeni hänen eteensä.
Helmikuussa löydettiin pitempiaikaisina pakkassäinä rannikolle ajautuneita ruumiita. Ne olivat maanneet avoveden rajalla tuolla jäätyneellä liejukolla. Muuan nuori nainen, joka oli ollut läsnä niitä kylään tuotaessa, seisoi puheliaana vanhan Haienin edessä: "Älkää uskoko niitä ihmisen näköisiksi!" huudahti hän. "Ei, ne olivat kuin merenhirviöitä! Päät noin suuret" — hän ojensi kätensä kauvas toisistaan — "sysimustat ja kiiltävät kuin vastaleivottu leipä! Ravut olivat niitä kalunneet ja lapset huusivat pelosta nuo hirviöt nähdessään!"
Vanhalle Haienille se ei ollut mitään uutta. "Ovat kai ajelehtineet meressä aina marraskuusta asti", sanoi hän välinpitämättömästi.
Hauke seisoi vieressä vaijeten. Mutta niin pian kuin suinkin mahdollista hiipi hän ulos patojen luo. Epätietoista on tahtoiko hän hakea toisia kuolleita, vai houkutteliko häntä sinne kauhu, jonka yhä vieläkin olisi pitänyt asustaa noilla äskeisillä vainajain sijoilla. Hän kulki yhä edemmäs, kunnes seisoi yksinään tuolla aukealla rannikolla, jossa vain tuuli kiiti patojen yli ja jossa ei kuulunut muuta kuin suurten merilintujen valittavia ääniä. Vasemmalla sivullaan autio marskimaa, toisella puolella silmänkantamaton rannikko, jonka liejupohja kimmelsi nyt jäätyneenä. Koko maailma lepäsi kuin valkoiseen ruumislakanaan käärittynä.
Hauke jäi seisomaan ylös padolle ja hänen valppaat silmänsä tähystelivät laajalti ympäri. Mutta kuolleita ei enää näkynyt. Ainoastaan niissä paikoin, missä näkymättömät liejukon virrat kiemurtelivat, näkyi jääpeitteessä virran suuntaisia kohoumia ja laskeumia.
Hän läksi kotiinsa, mutta seuraavana iltana hän oli jälleen siellä. Eräässä kohti oli jää repeytynyt. Repeämästä kohosi savupilventapaisia ryöhylöitä ja koko liejukon yli levisi tiheä sumu- ja höyrypeite, joka yhtyi kummallisesti iltahämärään. Hauke tähysti jäykästi sinnepäin. Sumussa liikkui edestakaisin salaperäisiä tummia olentoja; ne näyttivät ihmisen kokoisilta. Hän näki niiden astelevan arvokkaasti edestakaisin höyryävän repeämän yli pitkine kammottavine partoineen, pitkine nenineen ja kauloineen. Äkkiä ne rupesivat hassumaisen salaperäisesti juoksentelemaan eteen- ja taapäin, suuret pienten ja pienet suurten yli. Laajenivat vähitellen ja kadottivat lopulta muotonsa.
"Mitä ne tahtovat? Ovatko ne mahdollisesti kuolleiden henkiä?" ajatteli Hauke. "Hohoi!" huusi hän ääneensä mustaan yöhön. Mutta salaperäiset sumuhaamut eivät palanneetkaan hänen huudoistaan, vaan poistuivat yhä kauvemmas.