Silloin johtui hänen mieleensä kammottavat norjalaiset kummitukset, joista kerran muuan vanha kapteeni oli hänelle kertonut ja joilla kasvojen sijalla oli muodoton tukko merenruohoa. Mutta hän ei juossut pois, vaan painoi korkonsa yhä lujemmasti padon liejuun ja tähysti jäykästi siihen kauhistavaan hirviöön, joka nyt illan hämyssä kuvastui hänen eteensä. "Onko teitä täälläkin?" puhui hän kovalla äänellä. "Te ette voi minua karkottaa!"
Vasta kun pimeys peitti kaiken, astui hän jäykin, hitain askelin kotiinsa. Mutta hänen takanaan kuului kuin siipien suhinaa ja kaikuvia huutoja. Hauke ei katsonut taakseen eikä kulkenut nopeamminkaan, hän tuli vasta myöhään kotiinsa. Milloinkaan hän ei kertonut isälleen eikä kenellekään muullekaan näistä tapahtumista. Vasta useita vuosia myöhemmin kerrotaan hänen ottaneen sen hennon tyttösen, jonka Herramme antoi hänen osakseen, samana päivän- ja vuodenaikana mukanaan padolle, ja sama ilmiö kuuluu näyttäytyneen silloinkin liejukolla. Mutta hän oli tytölleen sanonut ettei tämän pitäisi pelätä, että ne olivat vain haikaroita ja variksia, jotka näyttivät sumussa niin suurilta ja pelottavilta pyydystäessään repeämästä kaloja.
"Jumala ties, herraseni!" huudahti koulumestari. "Maailmassa on paljo merkillisiä asioita, jotka voivat hämmentää rehellisen kristityn sydämen. Mutta Hauke ei ollut narri eikä tyhmyri."
Kun en vastannut siihen mitään, aikoi hän jatkaa kertomusta, mutta silloin toisia vieraita, jotka tähän saakka olivat kuunnelleet äänetönnä, ainoastaan täyttäen matalan huoneen yhä tihenevillä savupilvillä, liikutti äkillinen hämminki. Ensin kääntyi yksi ja toinen ja lopulta miltei kaikki ikkunoihin päin. Peittämättömien ikkunoiden kautta näkyi miten ulkona myrsky ajeli pilviä ja pimento ja valostus vuorottelivat. Minustakin tuntui kuin olisin nähnyt laihan ratsastajan kiitävän ohitse kimonsa selässä.
"Odottakaa hetkinen, koulumestari!" sanoi patopäällikkö hiljaa.
"Ei teidän tarvitse pelätä, päällikkö", vastasi pieni kertoja. "En ole hänestä pahaa puhunut, eikä siis minussa ole mitään syytä." Ja hän katseli pienillä viisailla silmillään patopäällikköä.
"Niin, niin", arveli toinen, "täyttäkäähän toki lasinne!" Tämän tehtyään ja kuulijoiden kokoonnuttua jälleen hänen ympärilleen, tosin hiukan nolostuneen näköisinä, jatkoi hän taas kertomustaan:
Näin kasvoi Hauke — tuuli ja vesi ja yksinäiset mielikuvat ainoana seuranaan — pitkäksi, hinteläksi nuorukaiseksi. Hän oli jo vuosi sitten käynyt rippikoulunkin, kun hänessä yhtäkkiä tapahtui muutos. Sen aiheutti vanha valkoinen angorakissa, jonka vanhan Trine Jansin sittemmin hukkunut poika kerran oli tuonut mukanaan Espanjan-matkaltaan. Trine asui lähellä patoa pienessä mökkipahasessa. Kun vanhus askaroi tuvassaan, oli tällä jättiläiskissalla tapana istua mökinoven ulkopuolella auringonpaisteessa ja räpäytellä silmiään ohilentäville sirriäisille. Hauken kulkiessa ohi naukui kissa ja Hauke nyökäytti sille päätään. He ymmärsivät toisiaan, nuo kaksi.
Oli taasen kevät ja Hauke oleskeli totuttuun tapaansa useasti ulkona padolla, aivan lähellä vettä rantaneilikkojen ja tuoksuavan koiruohon keskellä kevätauringon herttaisessa paisteessa. Edellisenä päivänä oli hän poiminut mantereelta taskunsa täyteen pieniä kiviä, ja kun pakoveden aikana rantaliejukko oli näkyvissä ja pienet viklat lensivät huutaen sen ylitse, otti hän taskustaan kiven toisensa perään ja heitti niillä lintuja. Tätä taitoa oli Hauke harjottanut lapsesta asti, ja useimmiten jäikin joku lintu liejukolle makaamaan, mutta yhtä useasti ei jäänyt mitään. Hauke oli jo ajatellut ottaisiko hän kissan mukaansa, opettaakseen sitä lintukoiran tavoin noutamaan linnut liejukolta. Mutta siellä oli kovempiakin, hiekkaisia paikkoja, ja niiltä hän nouti itse saaliinsa. Jos kissa hänen palatessaan vielä istui mökin ovella, niin silloin se vastustamattoman saaliinhimon kiihottamana huusi niin kauvan, kunnes Hauke heitti sille jonkun pyytämistään linnuista.
Tänä päivänä kotiin astellessaan ei hänellä ollut kuin yksi tuntematon, silkin ja metallin hohtoinen lintu. Kissa naukui kuten tavallisesti nähdessään hänen tulevan. Mutta Hauke ei halunnut tällä kertaa luopua saalistaan, jonka luuli joksikin jäälinnuksi, eikä siis välittänyt toisen saaliinhimosta. "Vuoroin vieraissa käydään", huusi hän kissalle. "Tänään minä, huomenna sinä, tämä tässä ei ole mitään kissanpaistia!" Mutta kissa hiipi varovasti hänen luokseen. Hauke pysähtyi katsoen häneen, lintu riippui hänen kädessään ja kissa jäi seisomaan kohotetuin käpälin. Poika ei lie kuitenkaan oikein tuntenut ystäväänsä, sillä hän oli tuskin kääntänyt selkänsä mennäkseen, kun tunsi miten saaliinsa riistettiin yhdellä nykäsyllä ja samassa terävä kynsi työntyi hänen käteensä. Villipedon tapainen raivo valtasi tuon nuoren miehen. Ollen aivan suunniltaan huitoi hän ympärilleen ja sai tuota pikaa ryöväriä niskasta kiinni. Pidellen mahtavaa elukkaa suoralla kädellä edessään, kuristi hän sitä kurkusta niin, että silmät pullistuivat ulos pitkien karvojen alta, huolimatta että voimakkaat takajalat kynsivät verille hänen käsivartensa. "Hohoi!" huusi hän kuristaen yhä lujemmin, "katsotaanpa kumpi meistä kauvemmin kestää!"