XXXIII. Ylipäänsä on häpeä nerokkaalle ihmiselle valittaa. Eikö hänellä ole taivaallinen valo itsessään, johon verrattuna kaikkein maallisten valtaistuinten loisto on yötä ja pimeyttä? Ja tämmöistä kruunua kantava pää valittaa lepäävänsä epämukavasti? Nykyaikaisen viisauden papin täytyy joko kärsivällisesti kestää pienet vastoinkäymisensä ja kiusauksensa, vaikkapa sairauskin kuuluisi niiden joukkoon, tahi sitten myöntää, että vanhan ajan uskonvimmaiset ja hourupäiset papit olivat vilpittömämpiä jumalanpalvelijoita kuin hän itse.
XXXIV. "Tarvitseeko minun sitä surra," sanoi Kepler yksinäisyydessään ja ollen nopean avun tarpeessa, "jolleivat ihmiset tahdo tietää mitään keksinnöstäni? Jos kaikkivaltias Jumala on 6,000 vuotta odottanut ihmistä, joka näkee mitä Hän on luonut, voinen minäkin puolestani odottaa kaksisataa vuotta ihmistä, joka käsittää mitä olen nähnyt."
XXXV. Olkoon kaukana meistä väittää, että järkähtämätön vakavuus on suuruuden välttämätön ehto; ettei suuri mies voi esiintyä muuten kuin jäykällä, etikanhappamella naamalla, jota hilpeyden aallot eivät koskaan saa sulattaa eikä lämmittää! Täällä maailmassa on asioita, joille täytyy nauraa sekä asioita, joita täytyy ihailla, ja kukaan ei voi pitää itseään todella henkevänä, jollei kykene antamaan jokaiselle asialle sille tulevaa tunnustusta.
Yhtäkaikki on ylenkatse peräti vaarallista ainetta leikiteltäväksi, se voi tulla kuolettavaksi, jos totumme siinä elämään. Miten tosiaan voisikaan — katsoaksemme asiaa sen lievimmältä puolelta — ihminen saada suuria tehtäviä päätetyksi, ottaa vaivaa ja työtä osakseen ja vastustaa kiusausta, jollei hän innokkaasti rakasta sitä, mitä harrastaa? Kyky tuntea rakkautta ja ihailua onkin pidettävä ylevien sielujen tuntomerkkinä ja mittapuuna. Järjettömästi ohjattuna aiheuttaa se paljon pahaa, mutta ilman sitä ei myöskään voi olla mitään hyvää olemassa.
XXXVI. Nykyisessä, samoinkuin vanhassa ja yleensä kaikissa yhteiskunnissa ovat ylimykset, eli ne, jotka pitävät itseään ylhäisön asemassa — vaikka sitten vain nimeksi sitä olisivat — anastaneet kunniapaikat, jotka samalla myös ovat vaikeuksien, vaaran, niin, vieläpä kuoleman paikat, jollei vaikeuksia saada poistetuiksi. "Il faut payer de sa vie."[1]
[1] Täytyy maksaa hengellään.
Tämä on varsinainen ja todellinen laki. Kaikkialla ja aina täytyy ihmisen "*maksaa* hengellään," hänen täytyy, kuten soturin, suorittaa tehtävänsä henkensä kaupalla.
XXXVII. Se, joka ei voi olla useiden palvelija, ei myöskään koskaan voi tulla useiden herraksi, johtajaksi ja vapauttajaksi; — siinä onkin oikean mestaruuden merkitys.
XXXVIII. Ylhäinen sääty, jolla ei ole mitään velvollisuuksia täytettävinä, on ikäänkuin jyrkän kuilun reunalle istutettu puu, jonka juuret ovat ajaneet pois kaiken mullan. Luonto ei tunnusta omakseen ketään ihmistä, joka ei jossakin suhteessa ole marttyyri. Onko todella olemassa ihmistä, joka elää ylellisesti, suojeltuna kaikkea työtä, puutetta ja vaivaa vastaan, vaivaa, jonka voittamista juuri sanomme työksi, niin että hänen vaan tarvitsee venyä pehmeillä patjoilla ja antaa toisten suorittaa kaikki työnsä ja taistelunsa?
XXXIX. Mitä aateli oikeastaan merkitsee? Siinä, että reippaasti kärsii toisten edestä, on aateluus, eikä siinä, että velttona antaa toisten kärsiä puolestaan. Ihmisten johtaja on se, joka seisoo etumaisen ihmisrivin edellä, uhmaa vaaraa, jota kaikki muut väistyvät ja joka, jollei sitä voiteta, tuhoaa heidät kaikki. Jokainen jalo kruunu on orjantappurakruunu.