Sillä siitä, jota me sanomme ateismiksi, johtuu niin monta muuta "-ismia" ja erehdystä ja valhetta, joista kukin tuo lisää kurjuutta mukanaan. — *Sielu* ei ole kuoreen suljettua ilmaa. *Kaikkivaltias Luoja* ei ole kelloseppä, joka kerran aikojen alussa rakensi suuremmoisen kellonsa, koko rajattoman maailman, ja nyt vain istuu lepäämässä ja katselee sen käyntiä! Ei suinkaan. Mutta siitä luulosta johtuu ateismi, siitä johtuu, kuten sanoin, monta muuta "ismia," joiden lopputuloksena on orjamainen mateleminen, urhoollisuuden vastakohta, kaiken pahan alkujuuri ja -syy.
Niinkuin ihminen, joka ei koskaan ole nähnyt äskenmainittua alkuainetta lasiputkeen suljettuna ja niinmuodoin on valmis kieltämään sen olemassa oloa, samaten pitää moni kaikkivaltiasta kelloseppää varsin epävarmana, epämääräisenä käsitteenä, jonka olemassa olon voi kokonaan kieltää — ja samalla paljon muuta — Jumala yksin tietää, miten paljon muuta! Sillä usko Häneen, Näkymättömään, Käsittämättömään, Kaikkivaltiaaseen, joka näkee kaikki tekomme, kaikki kärsimyksemme, on kaiken uskon perusta. Jos Hänet kielletään tahi, mikä pahempi, tunnustetaan ainoastaan huulin ja rukouksia kirjasta höpisemällä, mitä uskoa jää silloin jälelle?
Muuan toht. Alisonin kertomuksista Skottlannista teki meihin syvän vaikutuksen. Köyhä, irlantilainen leski, jonka mies oli kuollut eräässä Edinburghin sairaaloista, oli kaiken, välttämättömimmänkin elannon puutteessa ja kulki kolmen lapsensa kanssa hyväntekeväisyyslaitoksesta toiseen apua anomassa. Hän ei mistään saanut apua — hänet osotettiin laitoksesta toiseen, ei kukaan häntä kuullut; vihdoin hän sortui nälkään ja puutteeseen ja kuoli lavantautiin. Likaisessa kujassa levisi tauti, niin että 17 henkeä kuoli siihen. Sydän säälistä väristen kysyy ihmisystävällinen lääkäri: "Eikö tämän leskiraukan auttaminen olisi ollut suorastaan *säästäväisyyttä*? Hän sai lavantaudin, joka vaati 17 uhria joukostanne!" — Merkillinen tapaus todellakin. Kurja, avuton irlantilainen leski kääntyy lähimmäisiinsä, ikäänkuin huutaen: "Katsokaa, minä näännyn ravinnon puutteeseen! Auttakaa toki minua! Olenhan sisarenne. Sama Jumala on minutkin luonut — teidän täytyy minua auttaa!" — He vastaavat: "Ei, se on mahdotonta; sinä et ole sisaremme." Mutta hän *todistaa* sisaruutensa: sama tarttuva tauti vie hautaan kaikki 18. He olivat todella hänen veljiään, vaikka sen kielsivät! Ovatko ihmiset koskaan vajonneet syvemmälle — hautaan — todistusta noutamaan?
Sillä tässä, samoinkuin monessa muussakin tapauksessa, on kaikki mitä rikkaat arvelevat olevansa velvollisia tekemään köyhien veljiensä puolesta sisältynyt "osto- ja myynti"-periaatteeseen: "hoitakoon kukin itsensä," "se on mahdotonta," j. n. e. "Sinä et ole sisaremme — onko sinulla siitä edes todistuksen oirettakaan? Tässä ovat *meidän* todistuksemme: lukkomme; ne todistavat epäämättömästi, että raha-arkkumme ovat meidän, ja ettei sinulla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Mene matkaasi! Se on mahdotonta!" — Niin, mitä pitäisi meidän sitten oikeastaan tehdä? kuulen usean lukijoistani tokasevan. Ei mitään, ystäväni, niinkauvan kun ette ole saaneet takaisin sielujanne. Siihen saakka ovat kaikki asiat "mahdottomia." Kunnes se tapahtuu, en voi pyytää teitä edes ostamaan parin pennin edestä ruutia ja lyijyä, niinkuin vanhat spartalaiset olisivat tehneet, ja ampumaan tuon köyhän, irlantilaisen lesken muitta mutkitta kuoliaaksi. *Sekin* on teille "mahdotonta." Ei ole mitään muuta neuvoa jälellä kuin että hän todistaa sisaruutensa kuolemallaan ja tartuttaa teihin lavantaudin. Seitsemäntoista teistä, jotka kuolleena lepäävät laudalla, ei enää voi kieltää, että tuo nainen todella oli samaa lihaa ja verta kuin tekin, ja se kenties pehmittää muutamien eloonjääneiden sydämet.
"Mahdotonta." On muuan kaksijalkainen, höyhenillä varustettu otus, joka, jos sen ympärille liidulla vedetään ympyrä, ei mitenkään voi astua ulos piiristä, ikäänkuin kohtalon rautamuuri sitä pitäisi vankina, ja se kuolee nälkään, vaikka sen lähellä on yltäkyllin ravintoa — ympyrän ulkopuolella. Saman otuksen voi myös lihoittaa kuoliaaksi. Tämän kaksijalkaisen nimi on — hanhi, ja kun se on hyvästi ruokittu, tehdään siitä hanhenmaksapasteijia, jota moni pitää herkkunaan!
XXIX. Mimmoisia narreja me olemme! Miksi me liuvumme polvemme verille, lyömme rintoihimme ja rukoilemme yöt päivät mammonaa, joka, vaikka tahtoisikin meitä kuulla, ei kuitenkaan voi antaa meille mitään? Sillä edellyttäkäämme, että tuo kuuro jumala kuulisi rukouksemme ja muuttaisi kullatun kuparimme puhtaaksi kullaksi ja tekisi kaikista rikkautta ja ylhäisyyttä tavottelevista, nälkäisistä onnenonkijoista huomispäivänä Rothschildeja ja Howardeja, niin mitä hyötyä meillä siitä olisi? Emmekö jo ole tämän ihmeellisen maailman kansalaisia, me näemme linnunradan lukemattomat maailmat kaikessa loistossaan ja kuitenkin me kiistelemme, riehumme, vieläpä tartumme toistemme kurkkuun voittaaksemme lisää vähäpätöisen maakaistaleen (useimmiten ainoastaan sen arvon rahassa) ja kuitenkaan ei suurintakaan näistä maatiluksista voida eroittaa kuusta, lähimmästä taivaankappaleesta?
Narreja me olemme maa-alueinemme, me kaivamme ja aherramme kuin kastemadot maan mustassa povessa, sen sijaan että ihailisimme taivaan loistavia tähtiä — niistä emme iloitse emmekä tahdo niihin tutustua. Tuleeko meidän antaa sterlinkipuntien, jotka olemme sijoittaneet Englannin pankkiin tahi joita teeskentelemme omistavamme, pimittää meiltä nuo aarteet, joiden omistajiksi me kaikki täällä "Jumalan kaupungissa" olemme syntyneet?
XXX. Miten monta meistä voidaankaan verrata valkoiseksi maalattuun hautaan — ulkoapäin näyttää monikin upealta ja sirolta, mutta sisusta on täynnä kauhistusta, epätoivoa ja kuolleitten luita! Rautaiset tiet tulisiivin kiitävine vaunuineen yhdistävät mantereiden kaikki sopukat keskenään, rantasillat lukemattomine upeine laivoineen pakoittavat valtameret nöyriksi palvelijoiksemme, miljoonia käsivarsia — sekä lihaksista että metallista — on työssä vuorten huipuilta aina syvälle maan sisuksiin, vieläpä meren pohjalle saakka, uupumatta jatkuu työ ja voittaa, alistaa kaikki ihmisen palvelukseen ja kuitenkaan ei ihminen siltä tule onnelliseksi, tyytyväiseksi. Hän on valloittanut maapallon, asuinsijansa ja perintönsä, ja hänellä ei ole tästä voitosta mitään siunausta, mitään hyötyä.
Se on surullinen tosiseikka! Sivistyksen korkeimmilla kehitysasteilla täytyy 9/10 ihmiskunnasta taistella villi-ihmisen, ihmissyöjän kiihkeätä taistelua, taistella nälkää vastaan! Valtakunnat ovat rikkaat ja mahtavat, ne kasvavat ja kehittyvät vuosi vuodelta — kehittyvät korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta niiden asujamet ovat köyhiä — köyhempiä kuin koskaan ovat olleet, heiltä puuttuu sekä sisälliset että ulkonaiset menestymisehdot, heiltä puuttuu uskoa, tietoa, rahaa, leipää.
XXXI. Nykyajan nopeasti edistynyt teollisuus liian nopeasti kasvavine rikkauksineen ei tähän saakka ole ketään tehnyt todella rikkaaksi. Se on loihdittua rikkautta, joka ei vielä kuulu kenellekään. Tahdon kysyä: kenen meistä on se rikastuttanut? Voimme tuhlata tuhansia siihen, missä ennen tulimme sadoilla toimeen, mutta mitään hyvää emme niillä saa aikaan. Rikkaissa ja köyhissä näemme ylevän toimeliaisuuden ja kunnollisuuden asemasta turhaa ylellisyyttä ja nautinnonhimoa tahi sitten kykenemättömyyttä ja köyhyyttä. Elämällämme on upeat kehykset, mutta elämisen taidon olemme unhoittaneet. Tuo rikkaus on loihdittua, kukaan meistä ei voi sitä omistaa. — Useat ihmiset syövät hienoja ruokia ja juovat kalleita viinejä. Mitä hyötyä heillä siitä on, voivat he itse sanoa ja heidän lääkärinsä voivat sen myös sanoa. Mutta millä tavoin on, jollemme ota lukuun heidän vatsatautejaan, heidän tilansa ja toimeentulonsa sen kautta parantunut? Ovatko he tulleet paremmiksi, kauniimmiksi, vahvemmiksi, uljaammiksi? Ovatko he edes tulleet, kuten sanotaan, "onnellisemmiksi"? Ovatko he tyytyväisiä maailmamme oloihin ja ihmisiin? Ei suinkaan! Ihmiset katselevat toisiaan vihamielisesti, epäluuloisesti. Ja olot, pumpulitavaroita ja rautateoksia lukuunottamatta, eivät ole lainkaan semmoisia, kuin ihmiset tahtovat. Sekä työnantajan että hänen kurjuutta kärsivien työmiestensä yli lepää nykyään kirous.