XXXII. Myöskin eräs toinen asia, jonka nykyajan ihminen usein saa kuulla, ansaitsee huomiotamme. Sanotaan: yhteiskunta on olemassa omaisuuden suojelemiseksi. Lisätään tavallisesti, että onhan köyhälläkin "omaisuutta": hänen työnsä (työkykynsä) sekä markan tahi kolmen markan päiväraha, jonka hän työllään ansaitsee. Totta kyllä, ystäväni, "omaisuuden suojelemiseksi"; sangen totta: jos vain tahtoisitte teroittaa mieleenne seitsemännen käskyn, olisivat "ihmisten oikeudet" hyvästi turvatut. "*Sinun ei tule varastaa, sinulta ei varasteta*": siinä vasta olisi oiva yhteiskunta. Platon tasavalta ja Moren "Utopia" eivät sille vetäisi vertoja. Kun jokainen ihminen saa kohtuullisen palkan työstään ja ansioistaan, ei kukaan enää tule valittamaan, ja hätä ja puute ovat katoova maapallolta. Silloin on omaisuuskin oleva suojattu!
Mitä on omaisuutesi? Pergamenttiasiakirjasi, vaiko kukkarosi, jota säilytät taskussasi? Siinäkö on arvokas omaisuutesi? Onneton veljeni, köyhistä köyhin veljeni, minulla ei ole mitään arvopapereita, kukkaroni on laiha ja köykäinen ja yhtäkaikki on minulla omaisuutta, kokonaan muuta omaisuutta. Minulla on ihmeellinen, elävä henki, jonka kaikkivaltias Jumala on puhaltanut sieramiini. Minulla on tunto, ajatuksia ja jumalallinen kyky elää ja toimia, ja senvuoksi on minulla oikeuksia, esim. oikeus rakkauteesi, jos sinua rakastan, huolenpitoosi, jos sinua tottelen — merkillisiä oikeuksia, joista vielä nytkin usein puhutaan saarnastuolista, vaikka melkein käsittämättömällä kielellä. Ja nämä oikeudet ulottuvat rajattoman etäälle, aina ijankaikkisuuteen! — Markka päivässä, kolme markkaa päivässä, tuhannen markkaa päivässä — sitäkö sinä sanot omaisuudekseni? Minä en anna sille sanottavaa arvoa; ja yhtävähän kaikelle, mitä sen avulla voin saada. Sillä, niinkuin äsken sanoin, mitä kaikki tuo merkitsee? Ihminen, kulki hän sitten rikkinäisissä jalkineissa tahi ajeli joustavissa nelivaljakon vetämissä vaunuissa, tulee joka tapauksessa matkansa perille. Sokrates käveli avojaloin tahi puukengissä ja tuli kuitenkin onnellisesti perille. Ei häneltä kysytty jalkineita eikä hänen tulojensa suuruutta, vaan ainoastaan hänen työtään. — Omaisuutta, veljeni? Onhan ruumiini omani koko elinaikani. Ja minun laiha rahakukkaroni, tuo mitätön ja arvoton, jota taskuvarkaat, murhamiehet ja keinottelijat orjamaisesti tavoittelivat: se oli minun, oli heidän — ja nyt se on sinun, jos tahdot sen varastaa. Mutta Jumalan minulle antama sieluni, olentoni ja kykyni ovat *minun* enkä anna niitä kenenkään varastaa. Sanon niitä omikseni enkä sinun omiksesi; tahdon niitä varjella ja voimieni mukaan niillä työskennellä: Jumala on ne minulle antanut ja perkele ei ole niitä minulta riistävä. Voi, ystäväni, yhteiskunnalla on varsin monta tarkoitusta, joita ei ole helppo edes luetella.
On varma, ettei yhteiskunta koskaan, millään aikakaudella ole estänyt ihmistä tulemasta siksi, miksi hän voi tulla. Sysimustasta neekeristä voi koitua Toussaint L'Ouverture,[1] murhanhimoinen, kolmesorminen peto, eikä koko keltaihoinen Länsi-india voi sitä estää. Sinä et mitenkään voi estää minua tulemasta, miksi minä *voin* tulla. Ja senkin suhteen miksi voisin tulla, on minulla suuria vaatimuksia sinuun nähden — vaikkei aika ole sopiva niiden esittämiseksi. Omaisuuden suojaamiseksi? Yhteiskuntapahasen täytyy turvautua kaikenlaatuisiin temppuihin olemassa olonsa turvaamiseksi nykyään, kun yksinomaan rahalliset kysymykset liittävät ihmisiä yhteen. Neuvomme yhteiskuntaa, ettei se enää lainkaan puhu olemassa olonsa tarkoituksista, vaan todenteolla, käyttää kaikki voimansa siihen, että koettaa pysyä elossa. Se on parasta mitä se voi tehdä. Se saa olla varma siitä, että niinpian kun se yksinomaan tarkoittaa omaisuuden suojaamista, se myös on kadottava kyvyn siihen ja kaikkeen.
[1] Muuan Haitin neekerikapinan johtajia.
XXXIII. Rikkauden ensi hedelmä — semminkin rikkaina syntyneillä — on se, että ihminen oppii uskomaan siihen, sen voimaan ja melkein salaa, että hänellä muuta uskoa onkaan. Ja vähitellen hänestä koituu kurja rikkauden orja, silmänpalvelija.
XXXIV. Minäkin tunnen mammonan, Englannin pankin, luottojärjestelmän, työn ja liikenteen suunnattoman merkityksen sekä hyväksyn ja ihmettelen niitä. Mammona on kuin tuli — palvelijoista hyödyllisin, mutta herroista peloittavin. Nykyajan kiihkeässä taistelussa pääoman ja köyhälistön välillä ei tavallisesti "ritarillisuus" tule kysymykseen. Mutta väärillä keinoilla saavutettu voitto onkin itse asiassa tappio. Minä sanon: voittajien tarvitsee vain koota kaatuneiden vihollisten päänahat, niin ovat he täydellisesti Choctaw-intiaanien tapaisia — ritarillisuus ja todellinen voitto eivät merkitse mitään. Eikö siis teollisuuden johtajissa ja taistelijoissa ole hituistakaan jalomielisyyttä? Eivätkö he tunne mitään muuta onnea ja autuutta kuin täysinäisiä raha-arkkuja? Kauneus, järjestys, kiitollisuus, uskolliset ihmissydämet eivät siis ole minkään arvoisia ja kurjuus, työlakot, viha ja epätoivo, jos niitä vain seuraa puoli miljoonaa puntaa kullassa, ovat siis paremmat? Onko helvetin kirous ja puoli miljoonaa kultarahoja tyydyttävä korvaus taivaan siunauksesta? Eikö taivaallisen siunauksen levittämisestä olekaan mitään hyötyä, kunhan vain ansaitaan runsaasti kultaa? Jos niin on, niin julistan minä tehtaanomistajalle ja miljoonamiehelle, että hänenkin aikanaan täytyy kadota näyttämöltä; hänkään ei ainaiseksi ole syntynyt olemaan "maailman herrana" ja — sitten seuraa hänen vuoronsa tulla sorretuksi, kahlehdituksi ja heitetyksi maailman synnynnäisten orjien joukkoon! Me emme enää tarvitse Choctaw-intiaaneja, jotka eivät vähitellen voi jalostua ritareiksi. Ylevä maapallomme ei tahdo semmoisia suosia ja vihdoin se ei lainkaan enää ole heitä suvaitseva!
Sillä hyvyydessään väsymätön taivas lähettää maailmaan yhä uusia sieluja, jotka samoinkuin heidän edeltäjänsä kaikkina aikoina eivät anna mitään arvoa kultarahoille semmoisinaan. Ja tämmöisiä sieluja ei onneksi ole yksi; niitä on useita ja tulee aina olemaan, paitse siinä tapauksessa, että jumalat päättävät tuomita maailmamme nopeaan, kauhistavaan häviöön. Ja näitä valiosieluja, sankareita, vapauttajia ja voimakkaita Simsoneja koettaa kurja Delila-maailmamme kietoa pauloihinsa, riistää heiltä voiman ja silmien valon ja sokeina pakoittaa heitä raatamaan maailman polkumyllyssä! Senvuoksi ovatkin ylevät sielut varsin tyytymättömiä nykyiseen maailmaan. Ja itse Byroninkin täytyy lopultakin tulla mielipuoleksi moisissa kurjissa oloissa ja kieltäytyä tottelemasta maailmaa. Ylevät sielut inhoovat ja vihaavat maailman vääryyttä, sen kullattua raakuutta, sen arvottomia keltaisia kultakolikoita.
XXXV. Raha on jotakin ihmeellistä. Miten ihmeellisiä mukavuuksia se meille tuottaakin ja tulee tuottamaan, mutta samalla se saa aikaan suunnattomia häiriöitä, se pimittää ihmisen käsitteitä, niin, suuressa osassa ihmiskuntaa se kokonaan lamaa, kuolettaa kaiken siveellisen tarmon, kaikki ylevät tunteet. "Omaisuuden suojaaminen", sen, mikä on "minun" — merkitsee useimmille ihmisille rahojen suojelemista, — rahojen, joita, vaikka ne suojelisin tuhannella lukolla, kaikkein vähimmin voin sanoa, *omikseni* ja jotka eivät edes ansaitse, että niitä sanon omikseni! Tuota tyhjää käsitettä "raha" pidetään kaikkialla pyhänä, sitä suojellaan lukoilla, kahleilla ja hirsipuilla, kun taas se, mitä käsite edustaa, huolettomasti nakataan koirien syötäväksi.
XXXVI. "Ihmisten tulisi lakata rahoja kunnioittamasta. Mitä siis kaikki ihmiset harrastavat? Onhan muuan piispa lausunut, ettei kristinusko voi pysyä pystyssä, jollei hän saa pistää taskuunsa vähintäin 4,500 punnan vuosituloja. Ihmisten, muka, tulisi lakata rahaa rakastamasta? Semmoista ei tapahdu, ennenkuin tuomiopäivä on käsissä!" — Niinkö? Ei, minä en ole samaa mieltä. Luulen, etteivät taivaan vallat vielä ole päättäneet hävittää maailmaamme. Ja odotan luottamuksella, että me pian tulemme saamaan kunnioitusta ansaitsevan vähemmistön, joka yhä on lisääntyvä ja jolla on korkeampiakin pyrintöjä kuin raha. Tuo pieni vähemmistö on kasvamistaan kasvava, kunnes se uutena "maailman suolana" on levinnyt kaikkiin maanosiin. Moinen kristinusko, joka ei voi tulla toimeen ilman 4,500 punnan tuloja, on väistyvä syrjään paremman, jalomman tieltä, joka ei moisia summia kaipaa. Etkö tahdo liittyä pieneen vähemmistöömme, sinäkin? Etkö ennenkuin tuomiopäivänä? No niin, silloin ainakin teet sen, sekä sinä että koko suuri enemmistö olette sen tekevä!
On todella ihanaa nähdä miten mammonan raaka yliherruus kaikkialla horjuu; kaikkialla näemme sen kuolemanoireita tahi sen — kääntymisen oireita.