XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä, muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää, vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat. Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen ja ihmeteltävä.

XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen, kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson[1] toivoi koko elinikänsä, että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen — mutta se ei hänelle onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis koskaan heittänyt silmäystä — sekä sielun että ruumiin silmällä — häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen, väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua — sekä tulevia että meneviä — Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite; kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi — mitä oli hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis, joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole mitään korupuhetta — se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä, ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.

[1] Tunnettu englantilainen tiedemies.

XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka, mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" — Sanon sinulle, tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi — kaikki suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu, veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla hamppuköydessä. —

Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.

XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä, ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä.

XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen. Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee osaksesi — se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.

XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta — loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan. Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi välttää.

Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi, vaistomaisesti.

Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että — ihmisen tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus olla "onnellinen." Hänen toiveittensa — kurjimman hylkiön toiveet! — täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä — kurjimman hylkiön päivät! — tulee muka olla loppumatonta, tasaista nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi emme ole saaneet nautintoja?