L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi, muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi. Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!
LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.
LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa onnea.
LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin "onni" tahi "onnettomuus" — ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*, joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron giaourinsa keralla? Mutta työmme — se ei ole ohitse, se ei ole kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy. Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen, äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä olet saanut aikaan?
LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä? Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?
Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä syyttämään — ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan — itseään. Hänen täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie. Luovu siis siitä!"
* * * * *
LV. Taantumisen, rappeutumisen aikoina on alati esitetty ja tullaan esittämään "valtiojärjestelmiä," uusia teoriioja. Niitä on tavallaan pidettävä luonnon perkaustyönä, luonnon, joka ei koskaan tee turhaa työtä, edistysaskeleina. Mutta ei mikään teoriia ole niin luotettava, kuin väite, että kaikkien teoriiojen, oli ne sitten laadittu miten vakavasti ja suurella vaivalla tahansa, täytyy jo itsessään olla puutteellisia, epävarmoja, vieläpä vääriäkin. Tietänethän, että maailmanavaruus, niinkuin nimikin sanoo, on *ääretön*, *rajaton*. Elä siis yritäkään loogillisen vatsasi avulla sitä sulattaa; ole päinvastoin iloinen, jos sinun onnistuu taitavasti laatimalla kaaokseen pilarin sinne, toisen tänne, estää sitä nielemästä *sinua* itseäsi. Onhan ilahduttava ja tärkeä edistysaskel sekin, että nuori sukupolvi[1] on hyljännyt epäuskon peruslauseen: *Mitä tulee minun uskoa?* ja sen sijaan intohimoisella uskolla pyrkii omistamaan itselleen Rousseaun evankeliumia.
[1] Kirjoitettu 1840 luvulla.
Siunattu on toivo; jo aikojen alussa ennustettiin, että tuhatvuotinen valtakunta on tuleva, pyhä valtakunta; mutta, huomattava on, ei ole olemassa mitään huoletonta nautinnon ja rikkauden valtakuntaa, ennenkuin tämä uusi aikakausi koittaa. Elkää luottako siihen, ystäväni, että moista ikävöityä laiskurien maata, missä on pelkkää onnea, suopeutta ja missä pahekin kadottaa rumuutensa, missään on olemassa! Ihminen ei ole mikään onnellinen luontokappale; hänen nautinnonhimonsa on pohjaton. Miten voisikaan ihmisparka maailman hurjassa temmellyksessä, missä häntä lakkaamatta, ijäisesti ahdistetaan, — en sano: löytää onnea, — miten voisikaan hän *elää*, saada tukevan perustan jalkojensa alle, jollei hän varustautuisi alituisiin ponnistuksiin ja kärsimyksiin! Voi häntä, jollei hänellä sydämessään ole hurskasta uskoa, jos sana: *velvollisuus* ei hänelle merkitse mitään! Mitä yllämainittuihin toiveisiin tulee, johtuvat ne tunteellisuudesta, joka vain romaaneja lukiessa ja juhlatiloissa kykenee tuntemaan liikutusta eikä kelpaa mihinkään muuhun. Eikö tämä tunteellisuus olekin tekopyhien puheenparsien kaksoissisar, jollei se ole aivan samaa kuin ne? Ja eivätkö juuri tekopyhät, tyhjät lauseparret ole perkeleen materia prima (alkuainetta), jonka avulla kaikki petollisuus, heikkous ja paheet saavat oikean muotonsa, ja josta ei voi tulla mitään hyvää, mitään todellista? Sillä tekopyhä puhe on oikeastaan kaksinkerroin tislattua valetta, valheen korkeampi arvokerta.