Entä jos kokonainen kansa heittäytyy sen valtaan? Elämä ei ole viekkaasti mietittyä petosta eikä itsensä pettämistä, se on suuri totuus: että sinä elät, että sinulla on toiveita ja tarpeita; niitä ei mikään petos voi tyydyttää ja täyttää, vaan ainoastaan tosiasia, todellisuus. Luota vain siihen: meidän tulee turvautua todellisuuteen, joka on joko siunattu tahi kirottu riippuen siitä olemmeko viisaita.

LVI. Suurta on kaikki, mitä on olemassa, mitä on pelastunut teoriiojen ja mahdollisuuksien pohjattomista kuiluista ja on olemassa määrättynä, kieltämättömänä tosiasiana, jonka mukaan ihmiset suuntaavat tahi ovat suunnanneet elämänsä ja toimintansa. Teemme viisaasti, jos pysymme siinä, niinkauvan kun se on olemassa; vasta sitten, kun se murtuu jalkojemme alla, tulee meidän surumielin siitä luopua. Varo itseäsi vaatimasta ylen pikaisia uudistuksia ja parannuksia! Oletko ajatellut, miten suuri merkitys tottumuksella on elämässämme, miten kaikki tietomme ja työmme ihmeellisesti häilyvät tuntemattoman ja mahdottoman pohjattomien syvyyksien päällä, miten meidän koko olemuksemme on pohjaton syvyys, jonka yli tottumus on rakentanut kiinteän, kestävän kuoren?

LVII. Vapaus? Ihmisen oikea vapaus, sanonet sinä, on siinä, että hän löytää, tahi pakoitetaan löytämään oikea tie, jota hänen on vaeltaminen; että hän oppii tahi opetetaan tuntemaan mihin työhön hän todella kykenee ja sitten saa luvan, kehoitetaan tahi pakoitetaan tähän työhön ryhtymään. Siinä on hänen todellinen onnellisuutensa, kunniansa, "vapautensa" ja suurin menestyksensä, ja jollei *tämä* ole vapautta, niin en ainakaan minä muunlaisesta vapaudesta pidä lukua. Sinä et suinkaan salline ihmisen, joka nähtävästi on mielipuoli, hypätä pohjattomaan syvyyteen? Sinä loukkaat hänen vapauttaan, sinä, joka olet täysijärkinen, ja estät häntä syöksymästä surman suuhun, vaikka sinun täytyisikin panna hänet köysiin. Jokainen tyhmä, pelkuri ja narrimainen ihminen on tavallaan tämmöinen mielipuoli ja hänen todellinen vapautensa olisi siinä, että jokainen viisaampi ja järkevämpi ihminen ehkäisisi hänet väärältä tieltä ja pakoittaisi hänet kulkemaan oikeaa tietä. Oi, jos sinä todella olet holhoojani, herrani, suojelijani, piispani tahi sielunpaimeneni, jos todella olet minua *viisaampi*, ryhtyös silloin minua ohjaamaan, saakoon sydämesi säälivä vaisto sinut pitämään minusta huolta, alistaos minut sinulle kuuliaiseksi! Jos sinä tiedät paremmin kuin minä, mikä on hyvää ja oikeaa, niin — pyydän sinua Jumalan nimessä — pakoita minut sitä tekemään, vaikka sinun täytyisikin turvautua piiskaan ja käsirautoihin, ennenkuin tottelen; elä salli minun sokeasti syöksyä syvyyteen! Minulla ei ole mitään hyötyä siitä, että minua kaikissa sanomalehdissä on sanottu "vapaaksi mieheksi," jos vaellukseni päättyy kuolemaan ja tuskaan. Oi jospa sanomalehdet sen sijaan olisivat nimittäneet minua orjaksi, pelkuriksi, narriksi tahi miksi tahansa, ja osakseni ei olisi tullut kuolema vaan elämä! — — — Käsite "vapaus" vaatii uusia määritelmiä….

* * * * *

LVIII. Sinun "kunniasi," onneton kuolevainen, missä on kunniasi ja sinä itsekin viidenkymmenen vuoden kuluttua? Shakespearenkaan maine ei elänyt 200 vuotta kauvemmin; Homeruksen nimi on (osaksi sattuman avulla) elänyt 3000 vuotta; eikö jokainen minä ja jokainen sinä ole jo *ijäisyyden* verhooma? Lakkaa siis toki kuumeentapaisella kiihkolla hautomasta tuota kunniaasi ja, ikäänkuin hautova kana viimeisen munansa päällä, räpyttämästä siipiäsi ja kiukkuisesti sähisemästä, jos joku ihminen rohkenee tulla, sitä liian lähelle! Elä riitele kanssani, elä vihaa minua, veljeni; tee munastasi minkä parhaaksi näet ja pidä se Herran nimessä! Jumala tietää, etten sitä aijo varastaa sinulta, sillä epäilen pahasti, että se on *tyhjä muna*.

LIX. On ihmisiä, joille jumalat armossaan suovat kunniaa, mutta paljoa useammin he sen antavat vihassaan — kiroukseksi ja myrkyksi, sillä se häiritsee ja turmelee ihmisen koko sisällisen terveyden ja saa hänet huumauksiin ja raivokkaasti hyppimään, kuten olisi taranteli häntä pistänyt, kunnes — pyhimyksen loistekehä hänestä häipyy. Mitenkähän todella moni kuuluisa mies sekä moni kuuluisa nais-raukka päättäisivätkään päivänsä, jollei kuolema kesken kaikkea lopettaisi "kuuluisuutta," tahi yhteiskunta ja yleisö eivät olisi niin sokaistuja, niin tyhmiä — silloin moni odottamaton, aiheeton kuuluisuus vaipuisi odottamattomaan, aiheettomaan unhoitukseen — koko "kunnia" luhistuisi kokoon, mikä tietysti tekisi sangen kipeätä, mutta olisi myös sangen terveellistä.

LX. Ystäväni, kaikki kuuluisuus ja kaikki maine ovat kovin lyhyt-ikäisiä, narrimaisia ja valheellisia. Vain oikea *työ* yksin ja uskollisesti suoritettu velvollisuus, vain ne ovat ijäisiä, niinkuin kaikkivaltias maailman Luoja ja kaiken alku itsekin.

LXI. Sinun "voittosi"? Mies-parka, missä on sinun voittosi? Jos asiasi ei ole oikea, et ole voittanut, vaikka riemunuotiot roihuisivat pohjoisesta hamaan etelään, ja kirkonkellot pauhaisivat ja sanomalehdentoimittajat kyhäisivät "johtavia" kunniaksesi ja vaikka tuo *oikea* asia olisi ikäänkuin ikipäiviksi kätketty kuolevaisten silmiltä ja masennettuna maahan poljettu. Voittosi? Muutaman vuoden kuluttua olet pimeässä haudassa hengetönnä — kylmänä, jäykkänä, kuurona, silmitönnä, et enää kuule mitään kellojen soittoa, et näe lukea mitään sanomalehtikirjoituksia, mitkään ilotulet eivät *sinua* ilahduta. Mitä on siis moinen voitto!

LXII. Taivas, "jälkimaailma." — "Nuo köyhät skotlantilaiset bonvenantit," virkoin kerran parhaimmalla ranskankielelläni eräälle ranskalaiselle, "ils s'en appelaient à" — "à la Posterité,"[1] keskeytti hän tahtoen auttaa minua täydentämään lausetta. — "Ah monsieur, non, mille fois non![2] He vetosivat ijankaikkiseen Jumalaan, ei jälkimaailmaan! C'était differenf."[3]

[1] He vetosivat — jälkimaailmaan.