[2] Ei, herra, tuhat kertaa ei!
[3] Siinä oli suuri ero.
VAIKENEMISEN TAIDOSTA.
I. *Vaikeneminen ja vaiteliaisuus*: Niille tulisi meidän rakentaa alttareja — jos meidän päivinämme vielä semmoisia rakennettaisiin — jotta kaikki ihmiset saisivat niitä kunnioittaa. Vaikeneminen on elementti, jossa suuret asiat kehittyvät ja muodostuvat ja vihdoin täydellisinä ja majesteetillisina ilmestyvät elämän päivänvaloon, missä ne tulevat vallitsemaan. Ei yksin Wilhelm Vaitelias, vaan kaikki suuret miehet, jotka tunnen — nekin, jotka eivät lainkaan ole olleet valtioviisaita tahi eteviä sotapäälliköitä, eivät koskaan ole laverrelleet töistä ja tuumista, joita heillä oli tekeillä. Niin, kun sinä itse joudut pulaan, kun tunnet itsesi epäröiväksi, ole *vain yksi ainoa päivä vaiti*, niin huomaat miten paljon selvemmiltä asiasi ja velvollisuutesi näyttävät huomispäivänä — miten paljon turhaa ja kelvotonta nuo uutterat mykät palvelijat lakasevat pois sielustasi, kun saavat olla rauhassa tunkeilevalta melulta! Kieli on usein, ei niinkuin muuan ranskalainen on sanonut, ajatusten kätkemistaitoa, vaan ajatusten täydellistä ehkäisemistä ja tukahduttamista, niin ettei niissä ole mitään kätkettävää. Myöskin puhe (kieli) on suurenmoista, vaan ei suurinta. Vanha sveitsiläinen sananparsihan sanoo: *puhuminen on hopeata, vaikeneminen kultaa*, mutta minä tahtoisin kernaammin sanoa: *puhuminen on ajallista, vaikeneminen ijäistä*.
Mehiläiset eivät työskentele muulloin kuin pimeydessä; ajatukset eivät työskentele paitse äänettömyydessä, ja samaten ei hyvekään ilmene eikä vaikuta paitse salattuna. Elä anna oikean kätesi tietää, mitä vasen tekee! Samoin ei sinun tule edes omalle sydämellesikään ilmaista "salaisuuksia, jotka kaikki tuntevat." Onhan häveliäisyys maaperä, josta kaikki hyveet, puhdas elämä ja rehellisyys versovat. Samaten kuin muutkaan kasvit ei hyvekään tahdo menestyä, jolleivat sen juuret ole kätkössä — auringon katseilta. Anna auringon siihen paistaa, katso vain itse salaa sitä, niin saat nähdä, että sen juuret näivettyvät, ettei ainoakaan kukka ilahduta sinua. Oi ystäväni, missä on rankaiseva käsi, joka on lyövä maahan röyhkeän ryöstäjän, joka riistää meiltä elämän ihanimmat kukat taivaallisine väreineen ja tuoksuineen — ja vahingoniloisella pilkkanaurulla osottaa meille mustaa multaa, josta kasvien juuret ovat saaneet ravintonsa?
II. Niin syvälle ulottuu salaisuuden merkitys olemassa oloomme. Siksipä ennen vanhaan äänettömyyttä palveltiinkin jumalana, sillä se on kaiken jumaluuden, ijäisen, yliluonnollisen alkuaine, samalla sekä lähde että valtameri, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy.
Samassa merkityksessä ovat myös runoilijat sepittäneet "ylistyslauluja yölle," ikäänkuin yö olisi päivää jalompi, ikäänkuin ei päivä olisikaan mitään muuta kuin mitätön, kirjava huntu, joka aika ajoin levitetään yön äärettömään helmaan peittämään meiltä sen läpikuultavia, ijäisiä syvyyksiä. He ovat ylistäneet myös vaikenemista, ikäänkuin olisi se kaiken sopusoinnun ylevä sisällys ja loppusumma, sekä kuolema — se mitä me kuolevaiset siksi nimitämme — todellisuudessa kaiken elämän alku.
Moisissa vertauksissa, sillä näkymätöntähän voidaan esittää vain vertauksissa, ovat ihmiset taipuvia esittämään ja etsimään suuria totuuksia — ja kuitenkin ovat useimmat meidän päivinämme melkein kokonaan unhoittaneet totuuden. Mutta totuus pysyy silti ijäisesti totuutena ja ijäisesti tärkeänä, ja aikanaan on se jälleen uusina vertauksina teroittuva ihmisten sydämiin.
III. Jos sinulla on silmät ja sielu, niin katsele tätä käsittämättömyyden suurta, rajatonta valtakuntaa, sen meluavia ilmiöitä, häiriöitä ja ajan raivokkaita vesipyörteitä. Etkö huomaa siinä vaikenevaa, mutta ijäistä vanhurskautta ja kauneutta, jotka ovatkin sen ainoa todellisuus ja lopullisesti sitä vallitseva voima? Tämä ei ole tyhjä lauseparsi, vaan tosiasia. Kaikille eläville olennoille tunnettu painovoima ei ole varmempi tosiasia kuin tämä sisällinen totuus, jonka jokaisen ihmisen tulisi tuntea.
IV. Jos asiata oikealla tavalla punnitsemme, täytyy meidän myöntää, että turha jaarittelu on kaiken tyhjyyden, puolinaisuuden ja epäuskon alku; se on suotuisa maaperä kaikenlaatuisille vahingollisille rikkaruohoille, jotka siinä pian pääsevätkin semmoiseen valtaan, että ne tukahduttavat ja kuolettavat ihmiselämän kaikki jalommat hedelmät. Se on aikakautemme yleisimpiä tauteja, jota kaikin keinoin tulisi vastustaa. Tuossa ikivanhassa säännössä: Varo kieltäsi, sillä siitä syntyy elämäsi virta! piileekin syvää viisautta, jota nykyaikaan, joka pitää parempana kulkea pitkin matalikkoja, harvoin enää kuunnellaan. — Ihminen on itse asiassa ruumiillistunut sana; sana, jonka hän puhuu, on ihminen itse. Olemmeko saaneet silmät päähämme *nähdäksemme*, vaiko ainoastaan siksi, että kuvittelisimme ja väittäisimme että olemme nähneet? Olemmeko saaneet kielen suuhumme, jotta se totuudenmukaisesti kertoisi mitä olemme nähneet ja tunnustaaksemme ihmisen toisen ihmisen sieluveljeksi, vaiko ainoastaan siksi, että käyttäisimme sitä turhaan ääntelyyn ja häiritsevään jaaritteluun, jotta siten ikäänkuin pimeyden loihditulla muurilla estäisimme ihmistä yhtymästä ihmiseen? Sinä, jolla on tuo ihmeellinen, taivaan luoma elin, kielesi, harkitse tarkasti tätä seikkaa. Elä puhu, pyydän sinua hartaasti, ennenkuin ajatuksesi äänettömyydessä on täysin kypsynyt, ennenkuin voit esittää muutakin, kuin narrimaista, hassua laverrusta. Anna kielesi levätä, kunnes siihen muodostuu järkevä ajatus, joka sen panee toimintaan. Ajattele mikä suunnaton merkitys *vaikenemisella* on: se on rajaton, ijäinen; mikään ajatus ei sitä voi rajoittaa ja — siitä on sinulle sanomatonta hyötyä! Lopeta siis tuo kaaokseen kuuluva lavertelu, joka tylsyttää, huumaa oman sielusi ja johtaa sen itsemurhaan päättyvään häiriötilaan. Vaikenemisessa piilee voimasi. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa; puhuminen on inhimillistä, vaikeneminen jumalallista. Sinä narri! luuletko että vaikk'ei ketään ole saapuvilla jaarittelujasi paperille panemassa, ne silti ovat vahingottomia ja kuolevat nimettömiin? Ei mitään kuole, ei mitään voi kuolla. Turha, järjetön sana, jonka lausut, on aikaan kylvetty siemenjyvä, joka on kasvava ijankaikkisesti.