V. Mitä minuun tulee, niin kunnioitan näinä yleisen äänekkään jaarittelun aikoina vaikenemista, vaikenevaa sitäkin enemmän. Jokainen suuri työ suunnitellaan vaieten — vaieten kulkevat kiertotähdet ikuisia ratojaan, niin itse jumalatkin vaikenevat! Vieläpä jokapäiväisyys ja typerä itserakkaus, jos voivat vaieta, pysyä äänettöminä, saavat verrattain kunnioitusta herättävän ulkonäön!
VI. Vaikeneminen on suurta: tulisi myös olla suuria, vaikenevia ihmisiä. Ihanaa on käsittää ja tulla vakuutetuksi siitä, ettei maailmassa mitään *arvokasta* — oli se sitten tunnettua tahi tuntematonta — *voi kuolla*. Tuntemattoman, hyvän ihmisen elämäntyö on kuin salainen, maan alla kulkeva vesisuoni, joka kätkettynäkin saa maaperän viheriöimään; se juoksee yhä edelleen, siihen liittyy toisia, suuria ja pieniä suonia; vihdoin eräänä päivänä se pulpahtaa näkyviin kirkkaana, tyrehtymättömänä lähteenä.
VII. Kirjailijalahjoja, onko sinulla niitä? Elä usko sitä; kieltäydy semmoista uskomasta! Luonto ei ole sinua määrännyt puhujaksi eikä kirjailijaksi, vaan — työhön. Tiedätkö, todellisia kirjailijalahjoja ei ole ollut kenelläkään — puhumattakaan kaikesta varjokirjallisuuteen tuhlatusta ja hukatusta "nerosta" — jolla ei alkuaan myös ole taipumusta ja kykyä monin verroin jalompaan: vaikenemiseen. Ole kernaammin epäilevä mitä kirjallisuuteen tulee. Missä oletkin, niin tee työtä, tee työtä; missä kätesi löytää tehtävää, niin tee se ihmisen eikä aaveen kädellä. Se olkoon salainen autuutesi, suuri palkintosi. Käyttäös vähän sanoja. Vaikene mieluummin, kuin puhut näinä pahoina päivinä, jolloin ihminen paljon puheen vuoksi epäselvästi kuulee toisen äänen, jolloin sydämet kaiken jaarittelun keskellä pysyvät toisilleen synkkinä ja mykkinä. "Sukkeluus" — ennen kaikkea, oi, elä ole "sukkela": ketään meistä ei ole rangaistuksen uhalla kielletty olemasta sukkelia; mutta kauheimman rangaistuksen uhalla on meitä kaikkia velvoitettu olemaan viisaita ja tosia.
Nuori ystäväni, joka olet minulle rakas ja tavallaan *tuttukin*, vaikk'en koskaan ole sinua nähnyt, enkä ikinä tule näkemään — sinä voit, mitä ei ole minulle sallittu, oppia jotakin *olemaan* ja *tekemään*, sen sijaan että puhua lörpöttelisit siitä mitä on tehty ja on tehtävä. Me vanhat pysymme semmoisina kuin olemmekin emmekä voi muuttua; te olette toivomme. Isänmaamme ja koko maailman toivo on, että kerran vielä tulee olemaan miljoonia semmoisia ihmisiä kuin nyt on aniharvoja. "Terve sinulle; seuratkoon onni askeleitasi." Oppikoon tulevat sukupolvet paremmin tuntemaan äänettömyyden sekä kaikki mitä on jaloa, uskollista ja jumalallista, ja uskomattomalla hämmästyksellä ja säälillä luomaan katseensa meidän aikoihimme takaisin.
VIII. Kirjallisuuden alalla tulemme kerran vielä siihen, että kirjailijoille maksetaan sen mukaan, kuinka paljon he *eivät* kirjoita. Leikki sikseen, eikö tämmöistä sääntöä todella olekin olemassa mitä kaikkeen kirjoittamiseen ja vielä enemmän mitä puheeseen ja työhön tulee? Ei se, mitä on maapallon pinnalla, vaan mitä näkymättömänä sen alla — juuri ja perusaine — määrää kaiken arvon. Kaikessa puheessa, joka todella on kelvollista, piilee sen paras osa — vaikeneminen. Vaikeneminen on syvää kuin ijankaikkisuus; puhe on matalaa kuin aika. Eikö se näytä omituiselta? Voi aikakautta, voi ihmistä, jolle tämä totuus, yhtä ikivanha kuin maailmakin, on tullut kokonaan vieraaksi!
IX. Tuhannen vuotta kasvaa tammi vaieten metsässä; vasta tuhantena vuonna, kun puunhakkaaja tulee kirveineen, kuuluu yksinäisyydessä äänenkaikua ja tammi ryskeellä kaatuessaan huudahtaa hämmästyksestä. Miten hiljaa istutettiin maahan tammenterho, jonka harhaileva tuuli toi mukanaan. Kun tammi varttui, rehoitti ja sai lehtipukunsa — ne olivat iloisia merkkitapauksia sen elämässä ei se äänekkäillä ilohuudoilla sitä julistanut. Ei edes äänetön katselija sitä kiittänyt. Kaikki tämä ei tapahtunut nopeasti, äänekkäästi, vaan *hiljaisuudessa*; ei tunnin kuluessa, vaan päivä päivältä, vähitellen; mitä siitä voitiin sanoa? Päivät ovat toistensa kaltaisia, sekä eilinen että huominen.
Niin on aina laita: tyhmä huhu ei lavertele siitä, mitä on tehty, vaan siitä, mikä ei ole onnistunut, mikä on laiminlyöty. Ja historiakin (joka enemmän tahi vähemmän on vain juoruihin, taruihin perustuvaa) tietää etupäässä kertoa vain mitättömiä, turhia asioita. Attilan hävitysretki, "Walther von Habenichts'in" ristiretki, Sicilian verimessu, 30 vuotinen sota: paljasta syntiä ja kurjuutta kaikkityyni; ei mitään työtä, ainoastaan työn esteitä ja sortamista. Sillä onhan yllämainittuinakin aikoina maa joka kevät viheriöinyt, sen sadot ovat kypsyneet; työmiehen käsi, ajattelijan järki eivät levänneet: siitä syystä on meillä kaikesta huolimatta tämä ihana, ihailtu, kukoistava maailmamme. Historia-pahanen kysyköön vain ällistyneenä: miten ihmeellä on *se* voinut syntyä? Varsin vähän historia siitä tietää, sen sijaan on sillä kyllä selvillä kaikki, mikä sitä on estänyt ja tahtonut tehdä mahdottomaksi. Tämä on, riippuuko se sitten välttämättömyydestä vaiko tyhmästä tahdosta, sen tapa, ja tuo omituinen lause: "Onnellinen on kansa, jonka aikakirjat ovat tyhjät," on vallan oikeassa.
X. Näin on kaikkien neron ilmenemistapojen laita, käytettiin niitä sitten totuuden etsimiseen, tahi sen jakamiseksi muille tahi todellisen tiedon syventämiseksi. Oikean työn tuntomerkkinä on aina, että se niin sanoakseni suoritetaan vaistomaisesti, tietämättä; "terveet eivät tiedä terveydestään, vaan ainoastaan sairaat."
XI. Viisaus, tuo jumalallinen lahja, jonka jokainen ihmissielu saa mukaansa maailmaan käyttääkseen sitä parhaansa mukaan, on luonnoltaan vaitelias. Sitä ei voida käsittää eikä sen ilmauksia, jotka riippuvat ihmisen muista henkisistä ominaisuuksista, sanoin selvittää; vasta sitten, kun työ on *täytetty*, voidaan sen vaikutus selvästi nähdä. Ne eivät ole luonnon ylevät vaistot, vaan halvat, alhaiset vietit, jotka saattavat ihmisen kiusaukseen sanoin paljastamaan sielunsa salaisuuksia. Jos hänellä on salaisuus, ovat sanat aina riittämättömät sen paljastamiseksi. Sanat ainoastaan estävät ja häiritsevät teon todellista ilmenemistä ja voivat lopullisesti tehdä sen kokonaan mahdottomaksi. Ei kukaan, joka maailmassa saa suuria aikaan, ole taipuva turhaan puhelemiseen. Vilhelm Vaitelias puhui parhaiten siten, että vapautti maansa; Oliver Cromwell ei loistanut kaunopuheliaisuudellaan; Goethe sanoi, että jos hän aikoi kirjoittaa kirjan, hän ei saanut siitä puhua, jos mieli teoksen onnistua.
XII. Ihmistä ja hänen työtään ei arvostella sen mukaan mitä maailma heistä arvelee; kokonaan toisin on heidän vaikutustaan arvosteltava. Vaikutus? Hyöty? — *Tehkäämme* vaan työmme; sen hedelmistä ei meidän tarvitse huolehtia. Työn hedelmät kypsyvät kyllä itsestään. Oli työn tuloksena sitten kalifin valtaistuin tahi koko Arabian valloitus, mitä se merkitsee! On aivan samantekevää, vaikka "kaikki aamu- ja iltalehdet täyttäisivät palstansa sitä ylistämällä" ja se pantaisiin muistiin historian (joka tavallaan on sanomalehtien siivilöityä sisällystä) lehdille tahi vaikk'ei sen tuloksia missään näkyisi; mitä merkitystä sillä on? Sen varsinaiset hedelmät eivät ole semmoisia. Arabian kalifinkin arvo ja merkitys riippuvat vain siitä, miten paljon hän on saanut aikaan. Jollei hän ole hyödyttänyt ihmiskuntaa, sen suurta asiaa täällä Jumalan maailmassa, niin eivät hänen voittamansa turkkilaissapelit, kultakolikot, jotka hän sulloi taskuihinsa, melu ja taistelut, joihin hän antoi aihetta, merkitse ikinä mitään — hän oli vain meluava nolla; todellisuudessa ei hän ollut mitään. — Kunnioittakaamme *vaikenemisen* suurta valtakuntaa! Sillä on suunnattomia rikkauksia, joilla tosin emme voi kerskua emmekä niitä näytellä ihmisille! Mutta useimmiten saamme sieltä lohdutusta näinä rauhattomina aikoina.