Oli tavallinen syyskuun ilta, tummansinisiä pilvenhattaroita heleänkeltaisella taivaalla. Tällainen auringonlasku tavallisesti houkutteli Elfrideä kulkemaan sitä kohti, niinkuin jokainen kaunis olio herättää halua sitä lähestyä. Hän kulki vainion halki aina pensasaidalle saakka, kiipesi sen keskelle ja nojasi tanakkoihin oksiin. Kauan aikaa silmäiltyään länteen päin hän soimasi itseänsä siitä, ettei katsellut itään, missä Stephen oli, ja kääntyi toisaalle. Vihdoin hänen katseensa sattui maankamaraan.
Hänen alapuolellaan oli havaittavissa omituinen seikka. Pensasaidan kummallakin puolella levisi viheriä vainio; toinen osa kuului pappilan tiluksiin, toinen taas läheisen kartanon alueeseen. Pappilan puolella Elfride keksi pienen polun, jonka erikoisena ja kerrassaan poikkeuksellisena tuntomerkkinä oli sen lyhyys: se oli ainoastaan suunnilleen kymmenen askelen pituinen ja päättyi aivan äkkiarvaamatta kummallakin taholla.
Sellaista polkua, joka äkkiä alkaa ja äkkiä loppuu, joka ei tule mistään eikä minnekään johda, Elfride ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Oli sittenkin nähnyt, kunhan tuli paremmin ajatelleeksi. Hän oli nähnyt vahtisotilaiden kojujensa edustalla polkevan ihan samanlaisia polkuja.
Tuo muistelo selitti, miten polku oli syntynyt. Hänen isänsä oli sen polkenut astelemalla edestakaisin, kuten hän kerran oli nähnyt hänen tekevän.
Siinä istuessaan Elfride näki aidan kummallekin puolelle. Muutamia minuutteja myöhemmin Elfride katsahti kartanon puoleiselle alueelle.
Siellä oli toinen vahtimiehen polku. Se oli ihan yhtä pitkä kuin ensinmainittu ja alkoi ja päättyi tarkoin vastaavissa kohdissa, mutta oli kapeampi ja epäselvempi.
Ero saattoi johtua kahdesta syystä. Tämän oli voinut polkea sama paino kuin edellisen, mutta käyttäen vähemmän aikaa, tai oli sitä astuttu ihan yhtä usein, mutta kevyemmin jaloin.
Jos etsivä poliisimies olisi sattunut olemaan paikalla, niin hän olisi luultavasti pitänyt jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Elfride ajatteli toisin, mikäli ollenkaan ajatteli. Hänen oma suuri Huomisensa oli nyt ovella; kaikki ne ajatukset, jotka syntyivät katseen sattumalta tavoittamista seikoista, liikuttivat ainoastaan aivojen kaukaisimpia kulmia hävitäkseen kohta kokonaan.
Elfriden oli vihdoin pakko käytännöllisesti harkita yritystänsä. Jos jätämme asiaan liittyvät tunneliikunnot huomioonottamatta, niin kaikki hänen selvät mietteensä sisältyivät seuraavaan: