Elfriden harhaileva mieli oli nuoruudesta saakka alinomaa ällistyttänyt isää asettamalla hypoteettisia kysymyksiä, jotka lepäsivät mahdottomien edellytysten pohjalla. Äskeinen tiedustelu tuntui olevan niin täydellisesti muovattu aikaisempien kaavaan, että mr Swancourt, lähempien yksityiskohtien puuttuessa, vastasi leppoisasti kuten ainakin.
»Jos hän olisi auttamattomasti meihin liitetty, niin minä, samoinkuin kuka järkevä mies tahansa, tyytyisin olosuhteisiin, joita ei käy muuttaminen, enkä varmaankaan vaipuisi auttamattomaan alakuloisuuteen. Uskonpa, ettei mikään maailmassa voisi saada minua auttamattomasti alakuloiseksi. Pidä sinä huolta siitä, että laitasi on samoin.»
»Pidän kyllä, isä!» huudahti Elfride ilmaisten kirkasta hilpeyttä, joka miellytti mr Swancourtia.
Mr Swancourtilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että tuo hilpeys johtui iloisesta aikeesta olla enää väistämättä suunniteltua hurjaa suunnitelmaa.
Iltasella mr Swancourt lähti ajamaan Stratleighiin, ihan yksinään. Tuo oli hänelle tavatonta. Elfriden tunteet olivat hänen ovella seisoessaan olleet vähältä saada hänet sittenkin ilmaisemaan kaikki.
»Minkätähden lähdet Stratleighiin, isä?» kysyi hän silmäillen isäänsä anelevasti.
»Minä sanon sen sinulle huomenna, palattuani», virkkoi isä lempeästi, »en ennen, Elfride. Sinä et kerro, mitä et tiedä, ja sikäli minä sinuun luotan, sinä kiltti Elfride.»
Elfride oli masentunut ja loukkaantunut.
»Niinpä minäkin kerron sinulle vasta palattuani, mitä asiaa minulla on
Plymouthiin», lausui hän tuskin kuuluvasti.
Isä lähti. Hänen leikkisyytensä sai Elfriden päätöksen tuntumaan keveämmältä, ja hänen välinpitämättömyytensä kehoitti häntä sitäkin enemmän toimimaan, miten hyväksi näki.