Tuo salakähmäisyys oli lievimmin sanoen omituista.
Jos otaksumme virkeän, epäjohdonmukaisesti toimiskelevan tyttölapsen, jonka sisäisen elämän kehityksestä vanhemmat eivät ole pitäneet huolta ja jossa ovat vaikuttamassa alempana mainitut voimat, niin tulos on välttämättä seuraavanlainen:
Ensimmäinen rakkaus, johon vaikuttaa kuolettava rakkauden esineen menettämisen pelko; kokemattomuus, joka elättää kiihkeätä halua päästä väistämään mainittua vaaraa; menettelyn soveliaisuuden epäileminen, johon liittyy lopullisen pelastuksen toivo; närkästys, joka johtuu siitä, että isä aluksi rohkaisi, sitten kielsi; kiusallinen tottelemattomuuden tunto, jonka teki tyhjäksi omantunnon kieltäytyminen rikkomasta lupausta miehelle, joka oli alusta pitäen pysynyt kaikissa pääkohdissa muuttumattomana; siunattu toivo, että vastustus osoittautuisi vääräksi tuomioksi; kirkas usko, että asiat siitä paranisivat ja kaikki kääntyisi hyväksi.
Tulos olisi luultavasti sittenkin ollut olematon, ellei eräänä päivänä aamiaispöydässä olisi lausuttu seuraavia huomautuksia.
Hänen isänsä oli entisellä sydämellisellä tuulellansa. Hän hymyili itsekseen jutuille, jotka olivat liian villittyjä kerrottaviksi ja nimitti Elfrideä pieneksi pakanaksi, koska hän oli salaa pelastanut muutamia kissanpoikasia, jotka olisi pitänyt hukuttaa. Noiden lausumien jälkeen Elfride äkkiä virkkoi:
»Jos mr Smith olisi jo perheeseemme kuulunut, niin ethän olisi ollut onneton keksiessäsi, että hänellä oli köyhiä sukulaisia?»
»Tarkoitatko, että hän olisi naimisliiton nojalla tullut perheemme jäseneksi?» kysyi mr Swancourt hajamielisesti kuorien kananmunaa.
Kasvojen tummeneva puna ja myöntävä vastaus osoittivat, että se oli kysyjän ajatus.
»Minä olisin asiaan sopeutunut, epäilemättä», vastasi mr Swancourt.
»Sinä et siis olisi vaipunut toivottomaan alakuloisuuteen, vaan olisit tehnyt, mitä tehtävissä oli?»