Elfride silmäili tahtomattaan isäänsä niin omituisesti, että hämmentyneenä kalpeni tullessaan siitä itse tietoiseksi. Hänen isänsäkin näytti hämmentyneeltä. Mitä hän lieneekään ajatellut?
Ulkoiset olosuhteet näyttivät erikoisesti helpottavan Elfriden aikeitten toteutumista, koska mr Swancourt oli sanonut lähtevänsä kotoa kysymyksessäolevan päivän edellisenä iltana. Mr Swancourt suoritti harvoin pitkiä matkoja ja yöpyi harvoin poissa kotoa, paitsi silloin kun oli tarkastusmatkalla jossakin etäisessä seudussa. Elfride ei tahtonut ylen uteliaana tiedustella tämän suotuisan tilaisuuden aihetta, ja kirkkoherra ei ryhtynyt sitä omasta aloitteestansa selittämään, vaikka sellainen menettely olisi ollut luonnollinen. Isän ja tyttären kesken näet ei tosiaankaan ollut aikaisemmin ollut mitään salaisuuksia, vaikka he yleensä eivät olleetkaan tuttavalliset sanan varsinaisessa merkityksessä. Stepheniä koskevien tunteiden eroavaisuus oli kumminkin aiheuttanut vierautumista, joka näinä aikoina ulottui niinkin pitkälle, etteivät he keskustelleet kaikkein tavallisimmista talousasioistakaan yhtä avoimesti kuin ennen.
Elfride tunsi melkeinpä helpotusta vakuuttaessaan itselleen, että isän vaiteliaisuus oikeutti hänet salaamaan oman asiansa. Nuori omatunto on niin kärkäs keksimään lievityskeinoja, että myöhästynytkin aihe varsin hyvin kelpaa käytettäväksi.
Odotusajan Elfride vietti enimmäkseen käyskellen yksinään ulkosalla, toisinaan valoisien toiveitten vallassa, mutta paljoa useammin pahoja aavistellen. Kaikki hänen kukkasensa näyttivät värittömiltä, hänen suosikkinsa eläimet silmäilivät häntä mietteliäästi, ikäänkuin eivät enää olisi olleet yhtä ystävällisissä suhteissa häneen kuin ennen. Elfride kantoi alakuloisia koruja, katseli auringonlaskua ja puhutteli ukkoja ja eukkoja. Tapahtui ensi kerran, että hänellä oli sisäinen oma maailmansa, hänen ympärillänsä näkyvästä eroava. Hän toivoi isänsä osoittavan hänelle erikoista luottamusta eikä laiminlyövän häntä tavallista enemmän — sanovan vaikkapa yhden ainoan sanan; silloin hän kertoisi kaikki, senkin uhalla, että Stephen siitä pahastuisi. Niin johduttuaan jälleen nuorukaista ajattelemaan hän näki hänet mielessään: seisomassa lähellänsä, koskettamassa häntä, silmät täynnä murheellista kiintymystä, toivottomana luopumassa yrityksestänsä, koska hän oli luopunut omasta aikeestansa — ja tuon nähdessään Elfride ei voinut peräytyä.
Keskiviikkona hänen oli määrä saada toinen kirje. Hän oli päättänyt sallia isänsä nähdä tämän kirjeen saapumisen, seurasipa siitä mitä tahansa, mutta se pelko, että menettäisi tämän rehellisyyden teon nojalla rakastettunsa, sai hänet aikeestansa luopumaan. Viisi minuuttia ennen postinkuljettajan odotettua saapumista hän pujahti ulos tielle kohdatakseen hänet siellä. Hän tapasikin miehen kohta, kun oli kääntynyt tien mutkaan, joka säläsi hänet pappilan suunnalta tulevilta katseilta. Mies ojensi hänelle hymyillen kirjeen ja oli ojentamassa toisenkin, joltakin kauppiaalta saapuvan kiertokirjeen.
»Ei», virkkoi Elfride, »viekää se sisään.»
»Kas vaan, neiti, te teette samoin kuin isänne on tehnyt kahden viimeksikuluneen viikon aikana.»
Elfride ei käsittänyt.
»Niin, hän on tullut tähän kulmaukseen ja ottanut minulta joka aamu yhden kirjeen — kaikki samalla käsialalla kirjoitettuja — ja antanut kuljettaa kaikki muut sisään.» Samassa postinkuljettaja jo meni menojansa.
Hän oli tuskin ehtinyt tien käänteen peittoon, kun Elfride kuuli isänsä puhuttelevan miestä. Elfride oli pelastanut kirjeensä saapumalla kaksi minuuttia aikaisemmin. Isäukko kuului menettelevän aivan samoin kuin hän oli vastikään menetellyt.