Hän oli ollut yhden ainoan kerran yksinään Plymouthissa, ja asia oli niinmuodoin välttämättä jossakin määrin pulmallinen. Maalaistyttönä ja hyvänä, tekeepä mieli sanoa, hurjana ratsastajattarena hän oli ypöyksinään mielihyvin matkannut ne neljätoista tai kuusitoista peninkulmaa, jotka erottivat hänen kotiansa St. Launce’in asemasta, oli jättänyt hevosensa sinne ja matkustanut eteenpäin junassa palaten samalla tavalla illan tullen. Vaikka tuo retki olikin onnellisesti suoritettu, oli kumminkin päätetty, ettei se saisi toistua ilman seuralaista.
Elfrideä ei sentään saa asettaa samaan tasoon tavallisten ratsastajattarien kanssa. Hänen yksinkertainen ja rajoitettu olopiirinsä teki välttämättömäksi, että hän ratsasti yksinään lähiseuduilla, jos mieli ollenkaan ratsastaa. Tottumus teki sen hänelle piankin aivan luonnolliseksi. Hänen isänsä, joka oli hankkinut itselleen toisenlaisia kokemuksia, ei ollenkaan pitänyt siitä, että eräs Swancourt, jonka sukupuu oli yhtä selvästi osoitettavissa kuin lanka silkin suortuvassa, ajeli kuin maalaistyttö maita mantereita. Mutta kun hän ei voinut tarjota tytölle alinomaista saattelijaa ja kun hän muutenkin oli tottunut sietämään kaikkea, kunhan oma rauha säilyi, niin asia muuttui tavanomaiseksi. Ja niin piintyi maalaisten mieliin se käsitys, että kaikki vallasnaiset ratsastivat miss Swancourtin tavoin ilman saattelijaa, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka toisinaan vierailivat lordi Luxellianin luona.
»Minä en pidä siitä, että lähdet yksin Plymouthiin ja vielä vähemmän siitä, että ratsastat St. Launce’iin asti. Miksi et lähde vaunuissa ja ota miestä mukaasi?»
»Ei miellytä olla silmälläpidon alaisena.» Wormin seura ei olisi pahasti häirinnyt hänen suunnitelmiansa, mutta hän oli saanut päähänsä lähteä yksinään.
»Milloin haluat lähteä?» kysyi hänen isänsä.
Elfride vastasi vain: »Pian.»
»Mietitään asiaa», virkkoi isä.
Jo muutaman päivän kuluttua hän pyysi uudelleen lupaa. Stephen oli hänelle kirjoittanut. Oli ollut sellainen sopimus, että kirje saapuisi juuri sinä päivänä. Siinä Stephen mainitsi varhaisimman päivän, jona he voisivat kohdata toisensa Plymouthissa. Elfriden isä oli käynyt Stratleighissä ja palannut harvinaisen terhakalla tuulella. Siinä tarjoutui hyvä tilaisuus, ja Stephenin lähdettyä isäukko oli yleensäkin taipunut tekemään pieniä myönnytyksiä voidakseen välttää kaikkia poisajettuun rakastajaan liittyviä suurempia.
»Viikko ensi torstaista minä lähden vastakkaiseen suuntaan», sanoi isä. »Minä lähden täältä edellisenä iltana. Sinä voisit valita saman päivän, koska haluavat täällä ottaa lattioista matot tai mitä sellaista suunnitellevatkaan. Kuten sanottu, ei ole minulle mieleen, että lähdet ratsain yksinäsi; mutta tee miten hyväksi näet.»
Viikko torstaista. Hänen isänsä oli maininnut saman päivän, jonka Stephenkin oli nimennyt varhaisimpana mahdollisena — viisitoista päivää siitä, jolloin hän oli Endelstowista lähtenyt. Viisitoista päivää — aikamäärä, joka on saanut mielenkiintoisen yksilöllisen sävyn Englannin avioliittolain yhteydessä.