Stephen kuuli kartanon portin jälleen avautuvan ja näki sinne silmätessään talosta lähtevän erään henkilön, joka kulki kohti pappilaa. »Kunpa olisin minä tuolla astelemassa!» virkkoi hän itsekseen. Henkilö oli pitkä, ja muistutti hahmoltaan ja asultaan mr Swancourtia. Hän avasi pappilan veräjän ja astui sisään. Niinpä hän olikin varmaan mr Swancourt itse. Mr Swancourt ei ollut tänä aamuna jäänyt nauttimaan unta vuoteessaan, vaan oli ilmeisesti välttämättä tahtonut nähdä uuden naapurinsa matkaan lähtemässä. Hän oli varmaan tuntenut suurta mielenkiintoa tuota naapuria kohtaan menetelläkseen niin tavattomasti.
Ajomiehen rattaat olivat saapuneet luo, ja Stephen ojensi matkalaukkunsa ja astui vaunuihin. »Kuka on tuo rouvashenkilö tuolla vaunuissa?» kysyi hän välinpitämättömästi ajomieheltä.
»Se on mrs Troyton; hänelle kuuluu koko se osa Endelstowia, joka ei ole lordi Luxellianin omaisuutta. Hän on ollut täällä vasta vähän aikaa; hän sai sen lain voimalla. Aikaisempi omistaja oli kamalan salaperäinen — ei asunut täällä milloinkaan — ilmaantui tuskin näkyviinkään muulloin kuin syyskuussa.»
Hevoset lähtivät jälleen liikkeelle, ja melu teki keskustelun jatkamisen erittäin rasittavaksi. Stephen painautui vaunuihin ja vaipui pian haaveisiinsa.
Kolmen ja puolen tunnin matkan jälkeen mäkiä ylös ja alas he saapuivat St. Launce’iin, lähimmälle rautatieasemalle, josta Stephen oli matkustanut yli hiekkasärkkien hänelle itselleen muistettavana ehtoona saman vuoden alussa. Ajomies oli järjestänyt saapumisensa niin, että Stephen voi kohta nousta lähtevään junaan. Pari-kolme tuntia matkustettuaan halki lehväisten ja viheriöitsevien tammilehtojen, jotka ulottuivat mäkien rinteille ja viehättäviin laaksoihin, ohi notkelmien, joissa välkkyi vesiä kuin monihaaraisessa Ida-virrassa, hän sukelsi niiden sadanviidenkymmenentuhannen ihmisen joukkoon, jotka muodostavat Plymouthin kaupungin asujaimiston.
Kun hänellä oli hieman aikaa käytettävänänsä, hän jätti matkatavaransa asemalle ja lähti jalkaisin Bedfordin katua pitkin lähimpään kirkkoon. Siellä Stephen vaelteli monenlaisten hautakivien keskellä ja silmäili kuorin ikkunaa uneksien asiasta, joka nähtävästi tulisi siellä tapahtumaan seuraavan kuun aikana. Sitten hän kääntyi pois ja nousi rantakalliolle tähyillen sieltä meren mahtavaa ulappaa ja jämeitä niemekkeitä, mutta nimenomaisesti erottamatta yhtäkään vaihtelevan näköalan piirrettä. Hänen edessään oli yhä tuo sisäinen näköala — tapahtuma, jonka hän toivoi toteutuvan äskeisessä kirkossa. Laaja salmi, Eddystonen etäinen majakka, tummat höyrylaivat, prikit, parkit ja kuunarit, jotka osalta hiljalleen liukuivat, osalta keinuivat paikoillaan, olivat kuin unennäköä, ja unelma oli todellisuutta.
Stephen palasi pian korkealta tähystyspaikaltansa ja lähti takaisin asemalle. Hän osti matkalipun ja astui Lontoon-junaan.
<tb>
Tuo päivä oli kovin rasittava Endelstowin pappilassa. Ei isä eikä tytärkään viitannut sanallakaan Stephenin lähtöön. Mr Swancourtin käytöksessä oli sitä tunnonvaivan leimaamaa ystävällisyyttä, joka johtuu jonkin tehdyn teon oikeudenmukaisuuteen kohdistuvista epäilyksistä.
Naiset, jotka joko ovat kykenemättömiä yhdellä silmäyksellä havaitsemaan tapahtumien koko laajuutta tai luonnostaan kykenevät paremmin osoittamaan eräänlaista stoalaista mieltä, käyttäytyvät suoranaista tekoa kysymättömissä kriitillisissä tilanteissa kylmäverisemmin kuin miehet. Mitä Elfrideen tulee, on luultavaa, että hänen sokeutensa siihen nähden, mitä hänen itsellensä valmistelema tulevaisuus kokonaisuudessaan sisälsi, teki hänelle mahdolliseksi kysyä isältään rauhallisin äänin, saisiko hän pian vapaan päivän ratsastaakseen St. Launce’iin ja käydäkseen Plymouthissa.