XI

Stephen makasi silmäillen Otavaa; Elfride katseli uutimen yksitoikkoisia kuvioita. Kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.

Varhain seuraavana aamuna — toisin sanoen: neljä tuntia heidän salaisen keskustelunsa jälkeen ja varhaisimman palvelijan alkaessa liikkua — Stephen Smith laskeutui alakertaan, matkalaukku kädessään. Koko yön hän oli ajatellut vielä puhutella mr Swancourtia, mutta edellisen illan ankara torjunta teki sellaisen keskustelun erikoisen vastenmieliseksi. Olipa kenties eräs toinenkin, vähemmän vilpitön syy olemassa. Hän päätti luopua ajatuksestansa. Kuinka paljon moraalista pelokkuutta tai kieroutta tuossa päätöksessä lieneekin piillyt, missään tapauksessa hän ei ajatellutkaan olla sitä noudattamatta. Hän kirjoitti huoneessaan kirjelipun, johon lyhyesti merkitsi, ettei voinut mielellään jäädä taloon mr Swancourtin äkkiarvaamatta esitettyä kieltonsa asiassa, jota hän aikaisemmin oli suosinut, mutta että hän toivoi piankin tulevan sen ajan, jolloin hän voisi olla mr Swancourtin vieraana yhtä mieluisin tuntein kuin ennenkin.

Hän oli otaksunut alakerran huoneiden lepäävän harmaina ja ilottomina niinkuin yleensäkin kaikki, mitä varhaisen aamun aurinko ei valaise. Ruokasalissa hän havaitsi katetun aamiaispöydän, josta joku nähtävästi oli aivan äsken noussut.

Stephen antoi palvelijattarelle kirjelappunsa ja sai kuulla mr Swancourtin nousseen sinä aamuna varhain ja nauttineen varhain aamiaisensa. Mikäli palvelijatar tiesi, ei kirkkoherran aikomuksena ollut minnekään lähteä.

Stephen joi kupin kahvia, lähti rakastettunsa kodista ja kääntyi maantielle. Oli niin varhainen, että varjopaikoissa oli yhä yön tuoksu, ja aurinkoiset kohdat olivat tuskin aurinkoa tunteneet. Vaakasuorat säteet saivat jokaisen maassa olevan syvennyksen näyttämään aimo kuopalta. Tien raidekin loi varjoa, ja tiellä olevat, kivet heittivät länttä kohti suippenevia tummentoja.

Kivenheiton päässä pappilasta sinne johtava tie leikkasi valtamaantietä. Stephen saapui risteykseen, pysähtyi ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin meren verkkainen hyminä läheiseltä rannikolta. Stephen katsoi kelloansa ja nousi sitten veräjän selkäpuulle istumaan ja odottamaan ajomiehen tuloa. Siinä istuessaan hän kuuli pyörien kolinaa kahdeltakin suunnalta.

Oikealta puolelta saapuvat ajoneuvot hän piankin tunsi ajomiehen omiksi. Tyynessä aamuilmassa kuului selvästi, kuinka ajomies äännähteli ja viuhutti piiskaansa yllyttäen hevosiansa vastamäessä.

Toinen pyöräpari kuului tulevan tieltä, jota pitkin Stephen oli vastikään saapunut. Tarkemmin tähyttyänsä hän havaitsi niiden saapuvan pappilan naapurina olevan vanhan kartanon alueelta. Talon portista lähtivät vaunut, jotka pian kiersivät täydellisesti näkyviin. Ne olivat tavalliset matkarattaat vähine, ilmeisesti naishenkilölle kuuluvine matkatavaroineen. Ajoneuvot saapuivat neljäntienhaaraan puoli minuuttia aikaisemmin kuin ajomies siihen ennätti, ja kulkivat hänen ohitsensa jatkaen matkaansa suoraan eteenpäin.

Stephen ehti näkemään vaunuissa istumassa vanhahkon naishenkilön ja nuoremman naisen, joka näytti olevan edellisen palvelijatar. Tie, jota pitkin he ajoivat, johti Stratleighiin, pieneen, kuudentoista peninkulman päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylpypaikkaan.