Varmaa on, että isän vastarinta lietsoi nuoren tytön rakkautta saaden sen leimuamaan verrattomasti voimakkaammin kuin jos se olisi jätetty omiin oloihinsa. Olosuhteet olivat mitä suotuisimmat tytön ensimmäiselle ohimenevälle kiintymykselle, jonka esineenä olivat sievät nuorukaisen-kasvot — kiintymykselle, joka perustui kokemattomuuteen ja jota tytön eristetty elämä suosi — niin suotuisat, että se helposti voi kehittyä rajuksi, mitään pelkäämättömäksi intohimoksi. Kaikki sellaisen kehityksen ainesosat olivat olemassa, ennen muita toivottomuus — aina välttämätön tekijä, kun toisiinsa liittyvien tunteiden on määrä synnyttää se, mitä sanotaan mielettömäksi rakkaudeksi.
»Ilmoitammehan asian sitten pian isälle, eikö totta?» kysyi Elfride arasti. »Kenenkään muun ei tarvitse siitä tietää. Silloin hän tulee vakuutetuksi siitä, ettei sydämillä saa leikitellä. Jos naimisiinmeno vastoin vanhempien tahtoa ollenkaan on puolustettavissa, niin eikö sinunkin mielestäsi ainakin silloin, kun nuoria ihmisiä on aluksi rohkaistu siihen määrään kuin meitä ja sitten äkkiä jätetty kaikkea suosiota vaille?»
»Niin on laita. Me emme ole suinkaan alusta pitäen toimineet vastoin isäsi toivomuksia. Ajattelehan vain, Elfie, kuinka ystävällinen hän oli minulle vielä kuusi tuntia sitten! Hän piti minusta, kiitti minua eikä milloinkaan estänyt sinua olemasta seurassani.»
»Uskon varmaan, että hän pitää sinusta nytkin», huudahti Elfride. »Ja kun hän havaitsee minun auttamattomasti olevan sinun omasi, niin hän suostuu asiaan ja auttaa sinua. Stephen, Stephen», huudahti hän jälleen muistaessaan rakastettunsa matkavalmistelut, »minä en kestä sitä, että lähdet näin pois! Se on liian kauheata. Kaikki toiveeni ovat surkealla tavalla surmatut!»
Stephen sävähti punaiseksi kiihkeän ajatuksen viritessä hänen mieleensä. »Minä en tahdo olla sinulle epäilyksenä — minä en tahdo olla onneton sinua ajatellessani!» sanoi hän. »Me tulemme mieheksi ja vaimoksi, ennenkuin pitkäksi ajaksi toisistamme eroamme!»
Elfride painoi päänsä hänen olkaansa. »Mitä hyvänsä, kunhan saamme varmuuden!» kuiskasi hän.
»Minä en tahtonut sitä heti ehdottaa», jatkoi Stephen. »Se tuntui minusta — ja tuntuu vielä nytkin — siltä, kuin yrittäisin väkisin saada sinut — tytön, joka on maailmassa paremmassa asemassa kuin minä.»
»Mitä vielä! Olenko minä missään paremmassa asemassa? Mitä hyötyä on olleista ja menneistä? Me olemme kenties joskus jotakin olleet; nyt emme ole mitään.»
Sitten he kauan ja vakavasti kuiskuttelivat. Stephen esitteli epäröiden suunnitelmia, joita Elfride muovaili, kiihkeästi hengitellen, poskipäät punaisina ja silmät luonnottoman kirkkaina. Vasta kello kahden tienoissa asia oli lopullisesti päätetty.
Elfride kehoitti sitten Stepheniä lähtemään ja antoi hänelle kynttilän, jotta hän osasi mennä omaan huoneeseensa. He erosivat toisistaan päättäen olla kohtaamatta toisiansa aamulla. Suljettuaan ovensa Stephen vähän ajan kuluttua kuuli Elfriden hiljaa pujahtavan omaan huoneeseensa.