Hänen vilkkaina pulppuavat sanansa herättivät Stephenin mielessä ainakin tunnon siitä, että kaikki, mikä ei ole loppuun suoritettu, on pakostakin epävarmaa. Ja tuota yleistä tuntoa pahempi oli se alakuloisuus, jonka hänen oman asemansa erikoinen luonne aiheutti. Olipa toivottu päämäärä kuinka etäällä tahansa, se pelkkä tosiasia, että olemme sinne johtavalla polulla, herättää jonkinlaista iloista ja toivorikasta tunnetta. Jos mr Swancourt olisi suostunut vaikkapa kymmenen vuotta kestävään kihlaukseen, niin Stephen olisi verrattain iloisin mielin odottanut; he olisivat tunteneet olevansa matkalla Cupidon puutarhaan. Mutta nyt nyt ei ollut toivon hiventäkään. Mr Swancourtin olisi pitänyt peruuttaa pelottavat lausumansa, jotta liittoa olisi käynyt ajatteleminenkaan. Ja tuosta koitui epätoivo.
»Kunpa voisimme mennä naimisiin nyt», virkkoi Stephen, pitäen lausumaansa mahdottomana kuvitelmana.
»Niin, kunpa voisimme», virkkoi Elfridekin ikäänkuin turhaa unelmaa silmäillen. »Siinä on rakastavaisten ainoa onni!»
»Salaa kyllä voisimme mennä naimisiin, eikö totta, Elfie?»
»Niin, salaa voisimme; ja salaa olisikin parasta», virkkoi hän ja jatkoi sitten mietteissään: »Emmehän tahdo muuta kuin tehdä kaikille tulevaisille olosuhteille mahdottomaksi estää tulevaista onneamme; nykyisestä onnestamme ei ole kysymys.»
»Aivan niin», hymisi Stephen. »Menisimme naimisiin salaa ja eläisimme sitten aivan samoin kuin nytkin; olisimmehan vain tehneet mahdottomaksi kenenkään saada sinua minusta erotetuksi.»
»Tai sinua minusta, Stephen.»
»Tai minua sinusta. On mahdollista ajatella sellainen olosuhteiden voima, joka on kyllin ankara saadakseen naisen menemään naimisiin vastoin tahtoansa; mutta mikään pakotus, kidutus tai puutekaan ei voi saada rakastajaansa vihittyä naista menemään kenellekään toiselle miehelle.»
Tähän saakka kumpikin oli pitänyt salaisen naimisiinmenon ajatusta pelkkänä kestämättömänä hypoteesina, jonka avulla hetken onnettomuutta peiteltiin. Mutta Stephenin viime huomautusta seuranneen vaitiolon jälkeen välkähti kummankin mieleen kiehtova huomio ja sitten houkutteleva vakaumus. Huomio oli se, että välitön naimisiinmeno oli toteutettavissa; vakaumus se, että sellainen teko, uskaliaisuudestansa, tulostensa arvaamattomuudesta, ja epävarmuudesta huolimatta oli parempi sitä elämää jota heidän kaikissa muissa olosuhteissa oli viettäminen.
Nuorukainen puhui ensin, ja hänen ääntänsä värisytti heränneen ajatuksen suurenmoisuus. »Kuinka voimakkaiksi tuntisimmekaan itsemme, Elfride, kulkiessamme kumpikin latuamme, kuten tähänkin asti, mutta pelkäämättä lopullista eroa! Ajattelehan, Elfride, ajattele!»