Elfride lähti edellä alakertaan, kädessä kynttilä ja näyttäen luonnottoman pitkältä ja hoikalta sinisenharmaassa aamupuvussaan. Hän ei joutanut ajattelemaan, oliko tämä keskiöinen keskustelu sellaisissa oloissa sovelias. Hän vain ajatteli, että hänen elämänsä murhenäytelmä oli alkamassa, ja tunsi, oikeastaan ensimmäisen kerran eläessään, että hänen elämällään saattoi olla synkkä puolensa, jonka varjo peitti näkymättömiin tapojen ja muodollisuuksien hienot vivahdukset. Elfride avasi hiljaa salin oven, ja he astuivat molemmin sisään. Elfriden asetettua kynttilän pöydälle Stephen sulki hänet syliinsä, kuivasi taskuliinallansa hänen kyynelensä ja suuteli hänen silmäluomiansa.

»Stephen, se on mennyttä — onnellisen rakkauden aika on ohi, ja nyt ei ole enää päivänpaistetta!»

»Minä luon itselleni tulevaisuuden ja tulen jälleen luoksesi ja saan sinut omakseni. Sen teen!»

»Isä ei siihen milloinkaan suostu — ei milloinkaan! Sinä et häntä tunne. Minä tunnen hänet. Hän on aina nimenomaisesti joko asiaa vastaan tai sen puolesta. Siinä eivät auta mitkään selittely-yritykset.»

»Minä puolestani en luule häntä sellaiseksi», sanoi Stephen. »Jos minä jonkin ajan kuluttua saavun hänen luoksensa miehenä, jolla on tunnettu nimi, niin hän hyväksyy minut — uskon varmaan, että hyväksyy. Hän ei ole mikään paha mies.»

»Ei, paha hän ei ole. Mutta sinä sanot 'jonkin ajan kuluttua’ ikäänkuin ei olisi mistään kysymys. Sinulle, joka elät kiihkeän toiminnan keskellä, se on verrattain lyhyt aika, mutta minulle se on kolme kertaa pitempi kuin todellisuudessa! Jokainen kesä on kokonainen vuosi — syksy on kokonainen vuosi — talvi on vuosi! Ja sinä, Stephen, sinä voit minut unohtaa!»

Unohtaminen: sehän se tekee odottamisen helläsydämisille naisille ylen tuskalliseksi. Tuo huomautus herätti Stephenissä samanlaisen pelon. »Sinut voidaan myös taivuttaa luopumaan minusta, kun aika on ehtinyt halventaa muistoani sinun mielessäsi. Sinun tulee muistaa, että rakkautesi tulee elää salassa; minä en voi olla usein enkä kauan luonasi sinua tukemassa. Olosuhteet tulevat aina parhaansa mukaan yrittämään häivyttää minua mielestäsi.»

»Stephen», virkkoi Elfride, omien pahojen aavistustensa vallassa ja Stephenin viimeisistä sanoista välittämättä, »siellä, missä sinä elät, on kauniita naisia — minä tiedän, että on — ja ne voivat riistää sinut minulta.» Kyynelet kihosivat silmiin hänen kuvaillessaan mieleensä rakastettunsa uskottomuutta. »Eikä se olisikaan sinun vikasi», jatkoi hän katsellen kynttilää murheellisin silmin. »Ei! Sinä ajattelet, etteivät sukulaiseni tahdo sinua perheeseemme, ja suljet minut mielestäsi heidän kerallansa. Silloin on sydämesi vapaa, ja joku muu pääsee sinne.»

»Se on mahdotonta. Kunpa et niin pahoja aavistelisi, Elfie.»

»Aivan varmaan», vastasi hän. »Ja sinä silmäilet heitä, aluksi heistä välittämättä, mutta sitten he herättävät sinussa mielenkiintoa ja jonkin ajan kuluttua sinä ajattelet: ’He tuntevat kaupungin elämän, sen huvit ja seurat, ja Elfride rukka, jota minulta niin ankarasti varjellaan, hän ei tunne muuta kuin pienen kotinsa ja joitakin kallioita ja kappaleen meren ulappaa jossakin kaukana.’ Ja sitten sinä kiinnyt heihin sitäkin enemmän, ja he saavat sinut syrjäyttämään minut, sillä he ovat taitavia ja vihaavat minua. Ja minä vihaan puolestani heitä, tietysti vihaan!»