Tänä iltana hän ei havainnut mitään ulkopuolellansa, ja se mitä hän näki mielessään, oli hänelle rasitukseksi. Puolueettomalle tarkastelijalle hänen Elfrideä koskevat aivoituksensa, jotka tosin olivat hieman ennenaikaiset, eivät kumminkaan voineet ilmetä mahdottomina, ellei yksinkertaisten, mutta kunniallisten vanhempien läheisyyden sopinut katsoa niitä sellaisiksi tekevän.

Kello löi yksitoista hänen saapuessaan perille. Elfride oli odottanut melkein liikahtamatta siitä saakka, kun hän oli lähtenyt. Nyt Stephen näkyi astuvan hänen isänsä keralla kansliahuoneeseen. Elfride arvasi hänen jollakin tavoin onnistuneen saamaan tilaisuuden yksityiseen keskusteluun, jota oli halunnut.

Stephenin poissaollessa oli herkkätuntoista tyttöä alkanut kiusata päänsärky, ja nyt hän ei kyennyt tekemään muuta kuin astelemaan huoneessaan edestakaisin, kuten oli aikaisemminkin tehnyt. Hän ei mennyt makuulle, vaan istui ovea sulkematta pimeässä kuunnellen jokaista alakerrasta kuuluvaa ääntä tykyttävin sydämin. Palvelijat olivat menneet levolle. Vihdoin hän kuuli molempain miesten lähtevän ruokasaliin, missä illallinen oli odottanut jo enemmän kuin tunnin ajan. Ovi jäi auki, ja Elfride kuuli illallisen nauttimisen tapahtuvan enemmittä puheitta; vain joitakin tavallisia huomautuksia, kurkkujen ja meloonien viljelystä ja niiden terveellisyyttä koskevia, vaihdettiin jäykkään ja muodolliseen tapaan. Tuo tuntui ennustavan epäonnistumista.

Pian senjälkeen Stephen tuli yläkertaan makuuhuoneeseensa, ja melkein heti hänen jäljessään saapui kirkkoherra, joka hänkin vetäytyi yösijalleen. Elfride istui puolipukimissaan vuoteessaan, kiduttavien ajatusten vallassa, viettäen siten suunnilleen tunnin ajan. Kun hän sitten nousi sulkeakseen ovensa ennenkuin täydellisesti riisuutui, niin porrastasanteen toisella puolella näkyi valojuova. Hänen isänsä makuusuojan ovi oli suljettu, ja nukkuja kuului säännöllisesti kuorsaavan. Valo tuli Stephenin huoneesta, ja sieltä kuuluvat äänet ilmaisivat selvästi, mitä hän oli tekemässä. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa Elfride kuuli jotain kantta suljettavan ja lukon naksahtavan kiinni — Stephen sulki hattukoteloansa. Sitten kuului solkihihnoja kiinnitettävän ja naksahti jälleen lukko — Stephen suori kuntoon matkalaukkuansa. Yhä pahempaa aavistellen Elfride avasi hiljaa ovensa ja astui Stephenin huoneen ovelle. Hän oli yhden ainoan mieltä painostavan tunnon vallassa: Stephen, hänen kaunis nuori lemmittynsä oli lähtemässä pois, ja hän ei kenties saisi häntä enää nähdä muuten kuin salaa ja surussa — kentiespä ei enää milloinkaan Elfride ei missään tapauksessa voinut odottaa aamuun asti saadakseen tietää keskustelun tuloksen. Hän heitti harteillensa aamunuttunsa, koputti kevyesti hänen ovellensa ja kuiskasi: »Stephen!» Stephen tuli heti, avasi oven ja astui huoneesta.

»Sanohan, saammeko toivoa?»

Hän vastasi hämmentyneesti kuiskaten, ja kyynel oli tulvahtaa ilmi.

»Minä en ajattelekaan sellaista mahdotonta asiaa — niin hän sanoi. Minä lähden aamulla. Minä olisin kutsunut sinut sanoakseni sinulle jäähyväiset.»

»Mutta eihän hän sanonut sinulle, että sinun on lähdettävä, Stephen, eihän?»

»Ei; ei nimenomaisesti. Mutta minä en voi jäädä.»

»Ethän toki lähde! Tulehan, niin juttelemme. Mennään alas saliin vähäksi aikaa; täällä hän kuulee puheemme.»