»Kas niin, kas niin! Tuo on sinun tapaistasi; niin menettelee minun oma lihani ja vereni. Vannonpa, että keksit vikapaikkoja kaikessa, mitä äitisi sanoo, Stephen. Siinä suhteessa sinä olet ihan isäsi kaltainen, Stephen: yhdyt kenen mielipiteeseen tahansa, mutta et minun. Minun jutellessani ja puhuessani ja yrittäessäni tehdä minkä voin teidän hyväksenne te vain vakoilette, kuinka minut sanoissa solmisitte. Sinä kuulut hänen luokkaansa, mutta hänen sukulaisensa sanoisivat hänen siirtyvän luokkansa alapuolelle. Älä huoli riidellä, Stephen!»
Stephen vaikeni varoen, ja samoin menetteli hänen isänsä. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään muuta kuin vihreätauluisen kaappikellon naksutus.
»Totisesti», virkkoi mrs Smith filosofisempaan tapaan ja lopullisesti, »jos minun nuoruuteni aikoina olisi ollut niin vaikea saada itselleen miestä kuin nykyjään, niin olisinpa mieluummin sotkenut savea tiilikiveä varten, ennenkuin olisin alentunut sellaisiin yrityksiin.»
Keskustelu päättyi siihen, ja kun oli jo myöhä, niin Stephen sanoi jäähyväiset vanhemmilleen, äidilleenkin yhtä lämpimästi, huolimatta sattuneesta kiistasta. Vaikka näet mrs Smith ja Stephen aina kiistelivätkin, he eivät kumminkaan koskaan olleet toisilleen vihoissaan.
»Voi sattua», sanoi Stephen, »että lähden täältä jo huomenna; en varmaan tiedä. Jos siis en käy enää katsomassa ennen Lontooseen lähtöäni, niin älkää siitä säikähtäkö.»
»Mutta etkö ole tullut kahdeksi viikoksi?» kysyi hänen äitinsä. »Ja eikö sinulla ole kaikkiaan kuukauden loma? Aikovatko ne siis sinut ajaa pois?»
»Eivät suinkaan. Minä voin jäädä kauemmaksi ja voin lähteä, miten mieleni tekee. Jos lähden, on parempi, ettette mainitse mitään minun täällä olostani, hänen tähtensä. Mihin aikaan ajomies on aamusella Endelstowin tiellä?»
»Seitsemän aikaan.»
Stephen lähti. Hän ajatteli, että jos kirkkoherra sallisi hänen menevän kihloihin tai antaisi edes toivoa kihlauksesta, niin hän voisi jäädä pitemmäksi ajaksi. Jos häntä kiellettäisiin sellaista ajattelemasta, hän oli päättänyt heti poistua. Ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntui toiveikkaasta nuorukaisestakin todennäköisemmältä.
Stephen asteli jälleen takaisin pappilaan päin samaa tietä kuin oli tullutkin, halki niittyjen. Pienissä tokeissa solisi vesi pehmeän sointuisasti, kuu valoi leppoisaa loistettansa, ja niityiltä levisi tuore kasteinen tuoksu. Oli se vuorokauden aika, jolloin pelkkä näkeminen merkitsee mietiskelyä ja mietiskely merkitsee mielen lepoa. Stephenissä tuskin oli riittävästi filosofia käyttääkseen hyväkseen tätä luonnon suomaa mahdollisuutta. Hänen rakenteensa oli kokoonpantu sangen yksinkertaisista ainesosista; hän oli eräs niitä henkilöitä, joita ilmestyy yhä enemmän kansakunnan vanhetessa, yksilöllisyyden kalvetessa ja kasvatuksen käydessä yleisemmäksi; toisin sanoen: hänen aivojensa vastaanottavat kyvyt olivat erinomaiset, mutta niiden luova voima ei ollut melkoinen. Hän silmäili ympärilleen keräillen nopeasti kaikenlaista tietoa, hänellä oli herkkä sopeutumiskyky, joten hän kameleontin tavoin vaihtoi väriä siirtyessään olopiiristä toiseen. Hänellä ei ollut montakaan alkuperäistä ajatusta, mutta oli tuskin olemassa sellaista aatetta, jolle hän ei olisi kyennyt asianmukaisen koulutuksen saatuansa keksimään kelvollista rinnakkaismuotoa.