»Perustuu kyllä. Minä lähden yksinomaan hänen tähtensä.»
»Kuulehan, Stephen, sinä saat minut pahaan pulaan. Jos ilmaisen todelliset ajatukseni, niin loukkaan sinun tunteitasi; ellen sitä tee, niin loukkaan omaa arvostelukykyäni. Sitäpaitsi sinun tulee muistaa, etten minä tunne naisia erikoisen hyvin.»
»Sinulla on sentään ollut kiintymyksiä, vaikka et niistä minulle paljoa kerro.»
»Ja minä toivon sinun vain menestyvän, kunnes kerron sinulle enemmän.»
Tuo isku sai Stephenin säpsähtämään. »Minulla ei ole milloinkaan ollut syvää kiintymystä», jatkoi Knight. »Minä en ole milloinkaan löytänyt naista, joka olisi ollut sen arvoinen. En ole myöskään ollut milloinkaan kihloissa aikoen mennä naimisiin.»
»Sinä kirjoitat ikäänkuin olisit ollut sata kertaa kihloissa, jos niin on lupa sanoa», virkkoi Stephen, äänessä loukkaantunut sävy.
»Voipa niin olla. Mutta tiedätkö, Stephen, asioista kirjoittavat ainoastaan ne, jotka niitä vain puolittain tuntevat. Ne, jotka tuntevat ne perinpohjin, eivät huoli sellaiseen vaivaan antautua. Sen, mitä tiedän naisista ja samoin miehistäkin, muodostaa joukko ylimalkaisuuksia. Minä ahertelen ahertelemistani ja luon vain silloin tällöin pikaisen silmäyksen näköpiirissäni oleviin ihmisiin — niinkuin varis lentää vaapotellessaan, eikä mitään sen enempää.»
Knight vaikeni ikäänkuin olisi johtunut jotakin erikoista ajatuslatua noudattelemaan, ja Stephen silmäili hartaan kunnioittavasti opettajaa, jonka mielen uskoi yhdellä rupeamalla voivan ahmaista kaiken sen, mitä hänen omaan päähänsä sisältyi.
Knightin ja Stephen Smithin kesken vallitsi tunteenomainen kiintymys, mutta ei mitään suurta älyllistä toveruutta. Knight oli nähnyt nuoren ystävänsä hänen ollessa kirsikkaposkinen onnellinen poikanen, oli mieltynyt häneen, pitänyt häntä silmällä ja uhrautuvasti auttanut poikaa kirjojen pariin, kunnes pelkkä suosiminen muuttui tuttavuudeksi ja se vuorostaan kypsyi ystävyydeksi. Niinpä, vaikka Smith ei suinkaan ollut se mies, jonka Knight olisi vapaaehtoisesti valinnut ystäväksensä — eipä edes yhdeksi kymmenestä ystävästänsä — hän sittenkin oli tavallaan hänen ystävänsä. Olosuhteet, kuten tavallista, ratkaisivat asian. Kuinka moni meistä voikaan sanoa kaikkein lähimmästä alter egostansa — kaikkia etäisempiä ystäviä ollenkaan lukuunottamatta — että hän on juuri se ihminen, jonka olisimme valinneet, että häneen sisältyy kaikki ne inhimillisen luonnon piirteet, joita rakastamme, kaikki ne periaatteet, joita itse noudatamme, ja puuttuu kaikki se, mitä vihaamme? Me olemme vain oppineet tuntemaan henkilön olemalla pitkät ajat fyysillisesti hänen läheisyydessään, hän on voittanut luottamuksemme ja vihdoin kiintymyksemmekin toimien jonkinlaisena hätävarana.
»Mitä sinä hänestä ajattelet?» rohkeni Stephen hetkisen vaiettuaan tiedustella.