»Vaikka uskonkin hänen hyviin ominaisuuksiinsa sinun lausuntosi nojalla», vastasi Knight, »niinkuin uskomme niiden roomalaisten runoilijain etevyyteen, joista emme tiedä muuta kuin sen, että he ovat eläneet, minä sittenkin ajattelen, ettei hän pysy sinulle uskollisena, jos vietät Intiassa — sanokaamme kolme vuotta.»
»Hän pysyy sittenkin!» huudahti Stephen epätoivoisena. »Hän on pelkkää hienotunteisuutta ja kunniantuntoa. Ja yksikään sellainen nainen, joka on uskonut itsensä jollekin miehelle niinkuin hän minulle, ei voi mennä naimisiin toisen kanssa.»
»Millä tavalla hän on uskonut itsensä sinulle?» kysyi Knight uteliaana.
Stephen ei vastannut. Knight suhtautui hänen rakkauteensa niin epäilevästi, ettei auttanut missään tapauksessa sanoa kaikkea, mitä oli aikonut.
»Hyvä, ole sanomatta», virkkoi Knight. »Mutta sinä edellytät varmaksi sellaista, mikä on kysymyksenalaista, kuten lemmenasioissa luullakseni välttämättä joutuu tekemään.»
»Minäpä sanon sinulle erään toisen asian», väitti Stephen vastaan. »Muistanet, mitä kerran sanoit minulle naisista, jotka suostuvat suuteloon. Muistathan? Että meidän ei suinkaan pidä ihastua ikihyviksi, jos he sellaisessa tilaisuudessa meitä viehättävät, vaan päinvastoin kohta epäillä heitä, jos heidän hämmingissään ilmenee vähänkin sitä, mitä mainitaan nimellä grace — että kömpelö taitamattomuus on sellaisen kohtauksen varsinainen sulo, koska se osoittaa, että me olemme ensimmäisinä sellaista osaa heidän kanssaan näyttelemässä.»
»Se on aivan totta», virkkoi Knight mietteissään.
Sattui useasti, että oppilas siten muisti mestarin opetuksia viimeksimainitun ne jo ehdittyä unohtaa.
»Juuri niin oli hänen laitansa!» huudahti Stephen riemuissaan. »Hän oli niin hämillään, ettei tiennyt, mitä teki.»
»Mainiota, mainiota!» virkkoi Kngiht lepytellen. »Niinpä en tiedäkään sanoa muuta kuin että voit mielestäni lähteä Bombayhin huolimatta hiuksenhienosti selvitellä menettelysi syitä. Ei kukaan tiedä tarkoin, millaisiin periaatteisiin kulloinenkin toiminta nojautuu tai mitä se tarkoittaa.»