Elfride hieman punastui ja asteli eteenpäin.
»Miss Swancourt, minä vaadin teitä astumaan alas!» huudahti hän.
»Minuutin kuluessa. Ei tässä mitään vaaraa ole. En ole tässä ensimmäistä kertaa.»
Sanojen aiheuttaman vähäisen järkytyksen johdosta Elfriden jalka tarttui kivien raossa olevaan pieneen mättääseen, ja hän menetti tasapainonsa. Knight hypähti luo, kasvoissa kauhun ilme. Näytti huolehtivan Sallimuksen erikoiselta asiaanpuuttumiselta, että hän horjahti kaiteen sisäkulmaan, eikä sen ulkopuolelle pudoten lyijykatolle, pari-kolme jalkaa alaspäin.
Knight tempasi hänet kuin puristimeen ja sanoi läähättävin äänin: »En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi ollut kyllin hurja ryhtyäkseen tuollaiseen tekoon! Hyvä Jumala, teidän pitäisi hävetä itseänne!»
Kuoleman varjon läheisyys oli saanut Elfriden sairaaksi ja kalpeaksi, ennenkuin Knight ennätti mitään sanoa. Knightin sanat vaikuttivat häneen siinä tilassa ylen voimakkaasti, ja hän pyörtyi pitelijänsä syliin.
Elfriden silmät eivät olleet suljettuina kuin neljäkymmentä sekuntia. Hän avasi ne ja muisti heti tilanteen. Knightin kasvot eivät enää ilmaisseet ankaraa harmia, vaan sääliä. Hänen tuimat lausumansa olivat aika tavalla häntä säikähdyttäneet, ja Elfride pyrki irtautumaan.
»Jos kykenette seisomaan, niin miksei», virkkoi Knight irroittaen käsivartensa. »Tuskin tiedän, mikä olisi oikeampaa: nauraako päähänpistollenne, vai nuhdella teitä sen mielettömyydestä.»
Elfride vaipui kohta lyijytasanteelle. Knight nosti hänet jälleen.
»Oletteko loukannut itsenne?» kysyi hän.
Elfride sopersi vastaukseksi jotakin sekavaa ja yritti hymyillä. Sitten hän äkkiä käänsi kasvonsa toisaanne ja sanoi: »Minä vain säikähdin. Päästäkää minut!»