»Mutta ettehän kykene kävelemään», sanoi Knight.
»Te ette sitä tiedä; kuinka tietäisittekään? Minä vain säikähdin, kuten jo sanoin», vastasi hän ärtyneesti ja nosti kätensä otsallensa. Silloin Knight huomasi, että hänen ranteensa oli pahoin haavoittunut, luultavasti johonkin terävään reunaan sattuessaan. Elfridekin näytti sen huomaavan ja tuntevan vasta nyt, ja hän menetti jälleen tajunsa minuutin ajaksi. Knight sitoi nopeasti haavan taskuliinallansa. Kaiken muun lisäksi alkoi ukkospilvi sirotella suuria pisaroita. Knight katsahti loitommalle ja näki kirkkoherran pyrkivän kotia kohti ja mrs Swancourtin vaapottelevan hänen vierellänsä ahdistetun ankan tavoin.
»Kun olette niin heikko, on parasta, että sallitte minun kantaa teidät alas», sanoi Knight, »tai ainakin sisäpuolelle suojaan sateelta.» Mutta kun Elfride ei suostunut kannettavaksi, hänen oli mahdoton tukea häntä enempää kuin muutamien porrasaskelmien verran.
»Tämä on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä», huudahti Knight sallien hänen istuutua.
»Niinpä kyllä!» sopersi Elfride kyynelsilmin. »Minä sanon, etten tahdo minua kannettavan, ja te sanotte sen olevan mieletöntä!»
»Se on mieletöntä.»
»Ei, sitä se ei ole!»
»Se on mieletöntä minun nähdäkseni. Joka tapauksessa sen kaiken aiheena on mielettömyys.»
»Minä olen toista mieltä. Ja teidän ei pidä olla minulle niin vihainen; minä en ole sen arvoinen.»
»Epäilemättä olette. Te olette ruhtinaiden vihan arvoinen, kuten eräästä toisesta samanlaisesta on sanottu. Kietokaa nyt käsivartenne kaulaani, jotta voin kantaa teidät alas teitä loukkaamatta.»