Niin ei ollut Elfriden laita.
»Mutta onhan yleisesti tunnettua», virkkoi Elfride vilkkaasti — ja hänen sanoissaan, jotka ilmaisivat teeskentelemätöntä halua esiintyä hyvien ajatusten arvoisena, oli jotakin liikuttavaa — »että mitä hitaampi luonto on kehittymään, sitä rikkaampi se on. Ne nuorukaiset ja neitoset, jotka ovat miehiä ja naisia, ennenkuin ehtivät vastaavaan ikään, ovat mitättömyyksiä, kun hitaammin kehittyvät ehtivät ilmaisemaan täyttä sisältöänsä.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »tuohon huomautukseen sisältyy jotakin. Mutta vaikka joudunkin vaaraan teitä loukata, muistutan teille niinmuodoin pitävänne selvänä, että nainen, joka on määrättynä ikäkautena ajastaan jäljessä, ei ole saavuttanut saavutettavaansa. Hänen takapajullaolonsa ei tarvitse välttämättä johtua hänen hitaasta kehittymisestään, vaan siitä, että hän on liian pian tyhjentänyt kehittymiskykynsä.»
Elfride näytti pettyneeltä. He olivat ehtineet sisään. Mrs Swancourt, jolle naittamissuunnitelmat olivat jokapäiväinen leipä, suunnitteli nyt sellaista tämän parin varalle. Seurusteluhuone, jossa he toivoivat hänet tapaavansa, oli tyhjä; vanha rouva oli yllämainitusta syystä lähtenyt sieltä nähdessään heidän saapuvan.
Knight astui tulisijan luo ja tarkasteli huolettomasti paria sen reunalla olevaa norsunluumaalausta.
»Vaikka näiden punaposkisten naisten piirteet ovatkin kovin olemattomat, mikäli näistä kuvista voi päätellä,» huomautti hän, »heillä on kieltämättä kauniit hiukset.»
»Niin, ja se merkitseekin kaikkea», virkkoi Elfride, kenties tietoisena oman tukkansa koreudesta, kenties ei.
»Ei kaikkea, mutta varmaan varsin paljon.»
»Mistä väristä te eniten pidätte?» rohkeni Elfride kysyä. »Riippuu enemmän niiden runsaudesta kuin väristä.»
»Jos runsaus on yhtä suuri, saanko kysyä, mikä on teidän mielivärinne?»