Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää abstraktista johtelua. Incrédules les plus crédules, ne jotka eniten epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»

Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa, joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.

Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle parhaiten sopivan.

Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan, hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle, että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi, koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto, että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.

Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.

Me riennämme hänen edellänsä Elfriden luo.

<tb>

Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia — epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä, mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia, jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»

Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli todellinen nautinto.

Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat: »Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä, joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.