<tb>
Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei. Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.
Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.
Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron. Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat, ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.
He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.
Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat eväskorin alas rannikolle.
Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.
Elfride silmäili häntä ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.
»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.
»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen, »minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»