Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi voinut hänet kannattaa.
Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.
Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.
Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.
»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten etsimään apua.
»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja takaisin?»
»Kolme neljännestuntia.»
»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö ole ketään lähempänä?»
»Ei; ellei sattumalta joku ohikulkija.»
»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.
Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois Knightin näkyvistä.