Knight tunsi olevansa henkilöistyneen yksinäisyyden valloissa.
XXII
Karut kalliot, kaiken korkuiset, ovat yhtä yleisiä kuin merilinnut Exmoorin ja Land’s Endin välisellä rannikolla; mutta tämä sivuilta saarrettu ja ympäröity yksilö oli niistä kaikkein rumin. Niiden huiput eivät ole turvallisia ilmavirtojen tutkimispaikkoja, kuten Knight kauhukseen oli havainnut.
Hän piteli yhä kiinni vierusta — ei hurjan epätoivoisena, vaan sitkeän päättävästi, tahtoen mitä parhaimmin käyttää kaiken kestävyytensä määrän ja tehdä siten Elfridelle mahdolliseksi toteuttaa aikeensa, mikä se lieneekään ollut.
Hän oli nyt maailman lapsuusajan välittömässä läheisyydessä. Yhtäkään nykyisyydestä muistuttavaa lehteä tai hyönteistä ei ollut hänen ja menneisyyden välillä. Näiden mustien jyrkänteiden ja kaikkien elämän taisteluun osaaottavien olentojen jyrkkää vastakohtaisuutta ei ilmaissut mikään paremmin kuin viimeisillä tasanteilla tavattavien ruohojen, jäkälien ja kanervien harvalukuisuus.
Knight mietti, miksi Elfride oli niin äkkiä hävinnyt näkyvistä, mutta ei voinut ehkäistä sitä vaistomaista päätelmää, että hänellä tuskin oli enää toivomisen syytä. Mikäli hän voi asiaa arvostella, oli ainoana pelastuksen mahdollisuutena köyden tai seipään löytyminen, ja se mahdollisuus oli tosiaankin vähäinen. Näiden korkeiden rantahietikkojen maaperä oli jätetty siinä määrin viljelemättömäksi, että ne olivat peninkulmamääriä aitaamattomat ja että niillä tuskin milloinkaan kukaan kävi muulloin kuin koottaessa ja laskettaessa karjalaumoja, jotka löysivät niistä niukan ravintonsa.
Aluksi, kun kuolema tuntui epätodennäköiseltä, koska se ei ollut milloinkaan ennen ollut hänen vieraanansa, Knight ei voinut ajatella tulevaisuutta eikä mitään menneisyyteen liittyviä asioita. Hän voi vain jäykästi katsella Luonnon petollista yritystä, jonka tarkoituksena oli hänen tuhoaminen, ja kokea sitä ehkäistä.
Sen seikan nojalla, että kallio muodosti sisäpinnan suuressa lieriössä, jonka kärki oli taivaalla ja pohja meressä, hän voi nähdä äkkijyrkän pinnan kaartumassa kummallakin puolellansa. Hän silmäili alaspäin ja käsitti entistä selvemmin, kuinka tämä julma kallio häntä uhkasi.
Eräs niistä tavallisista asioiden yhteenpunoutumisista, joiden nojalla eloton luonto houkuttelee ihmismieltä sen hetkiseksi pysähtyessä epäröimään, Knightin silmien edessä oli kivettymä, kallion pinnasta hieman ulkonemassa. Se oli silmillä varustettu olento. Silmät, kuolleet ja kivettyneet, olivat häneen suunnatut. Se oli eräs niistä varhaisten aikojen kuoriaisista, joita nimitetään trilobiiteiksi. Knight ja tuo alkeellinen olento, jonka elämä oli sykähdellyt miljoonia vuosia aikaisemmin, näyttivät nyt kohdanneen toisensa kuollessaan. Hänen näkökentässään ei ollut mitään muuta sellaista olentoa, joka olisi milloinkaan elänyt ja pyrkinyt pelastamaan ruumistansa niinkuin hän nyt.
Olento edusti alhaista eläinkunnan astetta, sillä noiden lukemattomien liuskakerrostumien osoittamat tasanteet eivät olleet milloinkaan kantaneet älyä, joka olisi sen nimen ansainnut. Zoofyytit, nilviäiset ja kuoriaiseläimet olivat noiden muinaisten aikojen korkeimmat kehitysmuodot. Ne suunnattoman pitkät aikajaksot, joita jokainen noista kerrostumista edusti, eivät olleet tietäneet mitään ihmisen ylevyydestä. Ne olivat suuria aikoja, mutta myöskin vähäpätöisiä, ja vähäpätöiset olivat niiden jäännökset. Knight oli joutunut kuolemaan vähäpätöisen ympäröimänä.